Metsä minussa: Talvitien pohjat häviä­vät, polut kasvavat umpeen

virpi-marjatta

Kuvaaja Virpi Peltola

Lapsena metsä oli turvallinen paikka, paitsi jos eksyi liian lähelle Kaakkurinlammen hyllyvää rantaa. Sinne olisi voinut vajota ja kadota jälkiä jättämättä. Sanottiin, että pieni lampi oli pohjaton. Niin syvää oli vaikea kuvitella. Kerran olimme pikkuveljeni kanssa nukahtaneet kesken matkan metsätien viereen mättäälle, josta isä meidät löysi. Minä olin neljä ja Matti kolmevuotias.

Minusta oli mukava poimia puolukoita. Tausojan Lyyli-täti antoi minulle palkaksi omenan, kun kol­men litran hinkki oli täynnä puolukoita ja palasin kotiin Tausojan kautta. Kerran löysin niin ison korvasienen hakkuuaukealta, että se täytti koko pienen nahkakassini. Sodan jälleenrakennuksen maksamiseksi metsää lakosi ja korvasie­niä riitti. Äiti teki niistä usein kastiketta. Mustikkametsästä en päästänyt pienempiä si­saruksiani pois ennen kuin kaikki astiat olivat täynnä. Isä kehuikin, että jos meillä ei olisi Marjattaa, saisimme olla talvella marjatta. Keväällä suolta löytyi vielä hyvänmakuisia karpaloita.

Susia vastaan otin puukon mukaan koulumatkalle, kun huhuttiin niitä olevan liikkeellä. Karhut tuli­vat toisinaan lapsuuteni uniin, vaikka moni ei niihin törmännyt kasvokkain. Kainuun saloilla oli karhuillekin tilaa, kun karjaa ei enää laidunnettu metsässä kuten aiemmin. Iltaisin huhuili huuhkaja.

Pojat rakensivat metsään havumajoja, joissa yöpyivät. Vähitellen neulaset kuitenkin rus­kettuivat ja varisivat. Seuraavaksi kesäksi piti rakentaa uusi maja. Siellä sitten kerroimme tarinoita käärmeistä, jotka kiepissä pyörivät eteenpäin. Emme kovin usein nähneet käärmeitä, joskus ranta­käärmeen Kylmänpuron rannalla Lahdenperässä ja Rantokalliolla kyyn. Kevään vihreydessä keijutkin tanssivat kulleroiden ympärillä.

Olen nähnyt monenlaisia metsiä: aarniometsiä, synkkiä kuusikoita, korpia, soistuneita rämeitä ja oji­tettuja soita, joissa puut sinnittelevät eivätkä muuraimet enää kuki. Koivikoita. Toisista muistan yk­sityiskohdatkin. Se on sikäli petollista tietoa, että metsä muuttuu koko ajan. Talvitien pohjat häviä­vät, polut kasvavat umpeen. Vain ikimetsä, joka on tullut kasvunsa päähän, säilyy suurin piir­tein sa­manlaisena päättöhakkuuseen saakka. Isot siirtolohkareet näyttävät aivan toiselta avohakkuun autiu­dessa kuin sammaloituneena peikkojen asumuksena synkässä kuusikossa. Hakkuut ovat vie­neet mi­nulta monta kantarelli-, suppilovahvero- ja tattipaikkaa. Sienirihmastot joutuvat ko­ville, kun emo­puut on hakattu pois. Pystyvätköhän ne lainkaan säilymään elossa, kun hakattu maa altistuu kuivuu­delle ja paahteelle? Maastokin muuttuu kulkukelvottomaksi risukoksi. Sitten sinne maaperästä riippuen pureutuvat vuorollaan maitohorsmat, metsälauhat, va­tukot, puolukat, musti­kat, haavan vesat ja pajut istutuslaikkujen lomaan. Koneella tehdyt laikut ovat arpia maan pinnalla.

Metsä on antanut puuta kotien rakentamiseen ja lämmittämiseen, tervan polttoon ja teollisuudelle raaka-aineita. Lehti­puiden oksista tehdyt kerput olivat ennen eläinten talvirehua. Kesällä karja lai­dunsi metsässä ja toi maitoa ja lihaa ihmisille ja lantaa pellon höysteeksi. Minä olen saanut palkkaa metsän istutuk­sesta, kylvämisestä, vesomisesta, raivaamisesta ja kulotuksesta. Isoja puita en ole kaatanut. Käpyjen ke­räämisestä 1950-luvulla ansaitsin jonkin markan, kun isä oli kaatanut mäntyjä. Joskus kiipesim­me nuoriin mäntyihin käpyjä poimimaan, mutta se oli hankalampaa. Äiti säilytti porkkanoita talvel­la rahkasammalessa. Meidän vanha pirtti oli riivattu sammalilla. Pettua oli isäni maistanut vaih­tamalla sitä oikeaan rukiiseen. Isän sodan aikana polttaman tervahaudan pohjaa tut­kimme, kun et­simme aholla mansikoita. Koivuvastat rentouttivat väsyneitä lihaksia saunan löy­lyssä.

Jakomäessä on metsikkö, jota laitapuolen miesten kuulin keskenään jutellessaan kutsuvan temppe­liksi, kun bussissa ajoimme siitä ohi kolmekymmentä vuotta sitten. Auringon kilo leikki kauniin kangasmaaston pronssikylkisten mäntyjen pylväsmäisissä rungoissa.

Metsän väkeen kuuluvat luonnottaret, päivättäret, kuuttaret, keijukaiset, sinipiiat ja metsän neitsyet ovat ikinuoria ja kauniita. Vanha nainen voisi samaistua vain lovettareen, noitaan tai menninkäi­seen, mikäli ei tyytyisi jäämään kokonaan syrjään ja unohdukseen. Tässä nyt kuitenkin olen ja ih­mettelen, ehkä hivenen mustasukkaisena voimieni vähetessä. En ole valmis vielä pois heitettäväksi ennen palaamista luonnon kiertokulkuun ja väistymistä nuorten tieltä. Tarina ei ole vielä lopussa.

Marjatta Kemppainen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s