Metsä minussa: Villiomenapuu

5-juha-k-elina

Kuvaaja Juha Kauppila

Sen jälkeen kun tapasimme viimeksi ja viimeisen kerran minä menin metsään ja löysin sieltä villiomenapuun. Puu oli vuosikymmenet sitten hylätyn maalaistalon mailla, mutta en osannut kuvitella, että puu olisi joskus ollut hyödyllinen tarhapuu. Että talon emäntä, kuka hän sitten olikin ollut, olisi ravistanut oksia, poiminut pudokkaat ja valmistanut niistä hilloa talven varaksi maakellariin. Että emäntä olisi valikoinut suurimmat ja mehevimmät hedelmät pojilleen ja näiden ahneet hampaat olisivat iskeneet kiinni kuoreen, joka olisi raksahtanut rikki ja hedelmänmehua olisi valunut poikien poskille.

Minä maistoin vihreää omenaa, sen raju, karvas maku tirautti silmiini kyyneleet. Istuin kivelle. Suuri kuusi yritti peittää varjollaan minut ja omenapuun, mutta aika kului, aurinko muutti paikkaa ja varjo siirtyi, puu ja minä lämmittelimme syksymetsän värihehkuisessa valossa. Lepät ja haavat olivat pyrkineet tukahduttamaan omenapuun kasvun vesomalla juurista, mutta turhaan, hedelmäpuu oli ehtinyt kasvaa hoitamatonta taimikkoa kookkaammaksi. Räpyttelin silmistäni veden, söin omenan loppuun ja otin seuraavan. Kolmas omena ei maistunut enää kirpeältä.

Samalla kun pureksin ja nielin minä ymmärsin. Puu puhui minulle. Puu kehotti minua päästämään irti ja aloittamaan uuden matkan. Jos minulla olisi ollut tilaisuus kertoa se sinulle, niin sinäkin olisit ehkä ymmärtänyt. Tai ehkä et, mistä minä tiedän, tunsimme toisemme niin lyhyen aikaa ja kaikki katkesi. Eivät ne hyeenat tienneet, mitä ne oikeasti katkaisivat, kun ne ajoivat minut pois. Meistä ne eivät tienneet ollenkaan ja se on sinun onnesi, koska joudut edelleen kohtaamaan ne arjessa. Minä en maininnut sinulle nimiä, mutta kyllä sinä tiesit, ketkä minut pakottivat pois. Emme me ymmärtäneet sinä ja minä, miksi niin tapahtui enkä minä edelleenkään tajua kaikkea, saati hyväksy. Olin erilainen, kuriton, aivan kuin puu jonka hedelmiä ei ollut tarkoitettu hyötypöytään, kasvattamaan uusia sukupolvia, jatkamaan muuttumattomia perinnäistapoja. Metsäänkään se puu ei kelvannut, mutta se ei piitannut muiden puiden paheksunnasta, vaan jatkoi omapäistä kasvuaan.

Keräsin taskut täyteen omenoita ja lähdin kulkemaan. Ajattelin hyeenoita, jotka saivat mitä halusivat. Mutta enemmän minä ajattelin sinua. Olit lähelläni, vaikka et ollut, maistoit villiomenaa, jonka minä ojensin.

 

Elina Salmivirta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s