Sitten kiivettiin puuhun

Pukkisaari-080417-Virpi43

Kuva Virpi Peltola

Olen tullut siihen ikään, että halusin tai en, ikä on iso numero. Voin vakuuttaa, että takana on pitkä putki työvuosien. Olen tehnyt töitä, elättänyt perhettä, kasvattanut omat lapseni ja lisäksi työelämässä, sijaishuollossa olleita. Vanhahtavaan tyyliin olin samassa työpaikassa melkein neljäkymmentä vuotta.

Opiskelin Taideteollisessa oppilaitoksessa, Ateneumissa, josta tuli taideteollinen korkeakoulu ja lopulta Aalto-yliopisto. Opiskelin taideaineita, niin kuin taiteilijan kuuluukin. Minulla oli hyviä opettajia ja olin saamaani opetukseenkin tyytyväinen. Jo oppikoulussa, Kuopion Yhteiskoulussa olin hyvissä käsissä. Minulle tärkeimmät, suomen ja piirustuksen opettajat olivat asialleen vihkiytyneitä erinomaisia pedagogeja.

Olen kiitollinen oikeastaan jo kansakoulun ensimmäiselle opettajalleni, jota muistan yhä suurella lämmöllä. Hän oli melkein vastavalmistunut ja hänen ajatuksensa olivat sen mukaisesti uusia ja raikkaita. Voi olla, että olen nyt, vanhemmalla iällä alkanut ymmärtää tuon ensimmäisen opettajani arvon. Hän oli suuri rakkauteni. Hän toi opetukseen luovuuden. Kerroimme improvisoituja tarinoita ja nautin niistä suunnattomasti. Ei edes vuosien mittaan lisääntynyt kurinalaisuus, rutiini, tylsät tai väsyttävät oppitunnit ole kaataneet tuota lapsen uskoa, luottamusta omaan tekemiseen.

Nyt olen sitten tilanteessa, että alan miettiä mitä minusta tulee. Kuusikymmentäluvulla olin villi ja vapaa. Seitsemänkymmentäluvulla olin vain villi, mutta vapaus oli jo suhteellista. Aikuistun siinä mielessä, että otin vastuuta, perheestä, työstä. En kuitenkaan ajatellut loppuun saakka uraani taiteilijana. En halunnut liittyä mihinkään järjestelmään, joka ei vaikuttanut välttämättömälle. Vaikkapa taiteilijaseuraan. Hämmästyttävää ottaen huomioon, että toimin aktiivisesti ay-liikkeessä ja otin osaa moniin yhteiskunnallisiin rientoihin.

Töitä olen kuitenkin tehnyt taiteilijana. Lähes kolmekymmentä vuotta minulla on ollut oma työhuone. Olen määrätietoisesti kehittänyt itseäni ja ilmaisuani. Minulla on ollut visio, joka ei ole pelkästään koulusta ja opettajilta saatu vaan aivan oma tapa ajatella ja kuvata maailmaa. Olen soveltanut vanhoja tekniikoita uusiin ja keksinyt omiani.

Olen tuonut töitäni esille tänä aikana kiihtyvällä vauhdilla, kirjastoissa, sairaaloissa ja muissa julkisissa tiloissa ja sen lisäksi gallerioissa ja vaikkapa näyteikkunoissa. Niitä ovat nähneet lukemattomat ihmiset ja jotakin olen myynytkin. Olen ollut oman tieni kulkija. Siitä syystä olen jäänyt valtavirran ulkopuolelle. Mutta ilman julkista tunnustusta jäänyt myös ilman apurahoja ja tukea.

Kotigalleriassa minulla on parhaillaan menossa viides näyttely. Se on alkanut vuosittain ystävänpäivänä 14.2. ja jatkunut naistenpäivään 8.3. saakka. Kotigalleriassa on ollut myös kotikonsertteja, kuten tänäkin vuonna. Päättäjäisten ohjelmassa on jo toisen kerran cembalokonsertti. Cembaloa soittaa Pilvi Listo-Tervaportti teemalla ”Bachia maaliskuuhun”.

Mutta olen tullut myös siihen ikään, että omanarvotuntoni on kohdallaan. Minä olen aikamies! Taiteilija isolla teellä. Apurahojen ja jäsenyyksien hakemisen olen jättänyt ja toiminut todennäköisesti pohjalaisella jääräpäisyydellä:” Pitäkää tunkkinne! Minä kyllä pärjään ilmankin!”

Silti pohdin välillä, olenko minä taiteilija. Harrastajaa pidän lähes loukkaavana ilmaisuna. Kaikki kunnia harrastajille. Taide on minulle itse elämä ja elämä on taidetta. Voidaanko sanoa, että joku on liian vanha taiteilijaksi? Tai mitä taide on? Onko näyttely arvosteltu Hesarissa?  Onko oltava jonkin modernin suuntauksen edustaja ollakseen taiteilija?

Tärkeämpää kuin kirjoittaa metsästä on metsä itse

Olen tullut siihen ikään, että kysyn: Kuka on taiteilija? Ja vastaan itse. Minä olen taiteilija. Nyt kirjoitan metsäaiheisia tekstejä ja mietin; menköön syteen tai saveen.

Minä teen ja kirjoitan mitä minä haluan. Metsäsuhteeni alkaa siitä, että huudan metsään ja metsä vastaa. Minä ymmärrän metsää ja se minua.

Ajattelen, että tärkeämpää kuin taide on elämä, jota se heijastaa. Tärkeämpää kuin kirjottaa metsästä on metsä itse. Metsä on elämän arvoituksen toinen koti. Ensin noustiin merestä maalle. Sitten kiivettiin puuhun. Oltiin jo melkein huipulla. Sitten joku oppi lentämäänkin. Ensin puusta puuhun, sitten vapaasti kuin albatrossi.

Unohdetaan valitukset. Jokaisen on rakennettava oma polkunsa ja seurattava sitä. Minä olen päättänyt kehittää omaa ilmaisuani riippumatta siitä mikä kannattaa juuri nyt. Minulla on vahva tunne, että seuraavien kymmenen vuoden aikana teen kaikkein parhaimmat työni, saan niitä esille ja ne saavat aivan niin paljon arvostusta kuin ne ansaitsevat. Luotan yhä kouluaikaisen ammatinvalinnan ohjaajani sanoihin: ”Teet sinä mitä tahansa, lopulta sinä lyöt itsesi läpi”.

Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston.

Juhani Vierimaa

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s