Metsämuisto: Puut

Kuusen paikka oli keittiön ikkunan takana. Siellä se seisoi ylväänä, tuuheat oksat melkein ikkunaa koskettaen. Oksat keinuivat hiljaa tuulessa tai olivat vaiti liikkumatta, kuin jotakin odottaen. Kovassa tuulessa ne yltyivät hurjaan tanssiin. Kuusi varjosti keittiötä ja teki siitä kodikkaan. Varjot leikkivät ihmisten kasvoilla, ilmeet pehmenivät ja teräviltä sanoilta taittui kärki. Äidin mielestä kuusi oli synkkä ja teki keittiöstä pimeän.

Kuusen alaoksien alla oli viileä piilo kesän kuumina päivinä. Siellä hämärässä tuoksuivat pihka ja neulaset. Kuusi ei koskaan luopunut neulasistaan, vaikka sen ystävä, koivu, pudotti lehtensä joka syksy ja kasvatti uudet kevään tullen.

Koivu oli talon päädyssä, lastenkamarin ikkunan takana. Siellä se kuiskaili kesäöinä salaisuuksia avoimesta ikkunasta ja saatteli lapset uneen. Sateen jälkeen, jos ikkuna oli auki, se levitti kamariin tuoksuaan, joka lehahti vastaan, kun avasi oven. Kuusi ja koivu pitivät huolta toisistaan. Ne lähettivät viestejä ja ravinteita toisilleen juuristonsa kautta.

Kuva Sonia Kaukonen

Metsä ja sen puut olivat kauempana, kuitenkin näköetäisyydellä koivusta ja kuusesta. Mutta täällä talon pihapiirissä kuusella ja koivulla oli toisensa. Kuka ne oli tuonut, ei ollut tiedossa. Arveltiin, että talon ensimmäiset asukkaat joskus 1800-luvun puolivälissä. Oli täällä muitakin puita, jaloja lehtipuita, isän istuttamia. Taimet hän oli kantanut repussaan, rajan takaa, sodasta palatessaan.

Puut ja ihmiset elivät vuosia yhdessä, jokaisella oli paikkansa. Mutta sitten tapahtui jotakin. Eräänä päivänä, kun tulin koulusta kotiin, näin isän pihalla moottorisaha kädessä. Hän ei katsonutkaan minuun päin, vaikka varmasti näki minut. Menin sisälle taloon ja avasin oven keittiöön. Keittiö näytti vieraalta. Kodikkuus oli poissa, se oli alaston ja kylmä. Valo tunki ikkunasta kovana ja kaiken paljastavana. Isä oli kaatanut kuusen.

Seisoin ja katselin tyhjää kohtaa ikkunan takana. Kuusi makasi maassa pitkin pituuttaan. Jäljellä oli suuri vaalea kanto. Se, mitä isä oli tehnyt, ei voinut olla oikein. Pahinta oli tajuta, että tapahtunutta ei voi enää perua. Tuuli kierteli taloa kummastellen, kun kuusi ei enää vastannut sen tanssiinkutsuun.

Kuva Virpi Peltola

Kuusen kaataminen oli ollut isälle vaikea asia, ymmärsin jälkeenpäin. Puut olivat hänelle tärkeitä. Hän oli puistaan ylpeä ja esitteli niitä aina vieraille, varsinkin istuttamiaan lehtipuita. Isä ei ole ollut näkemässä puitaan viiteenkymmeneen vuoteen. Mutta hänestä ne yhä muistuttavat.

Koivulla ei ollut enää kaveria. Jalot lehtipuut olivat kauempana omassa seurassaan. Pitkään se yritti pitää kaadetun ystävänsä kantoa hengissä lähettämällä siihen ravinteita. Koivu on jo vanhus, rungossaan eletyn elämän rosoiset jäljet. Taloa ei enää ole, pian ei koivuakaan. Kohta kukaan ei muista, että siellä, järven rannalla oli kerran talo ja talon lähellä ystävykset, kuusi ja koivu.

 

Tellervo Pietiläinen

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s