Kontrollifriikit ovat jossakin muualla

Kohtauksen Yöpymispuu harjoitus. Vanhukset uneksivat, metsä elää omaa elämäänsä. Kuva Pauliina Tuomikoski.

”Harjoitellaan esityksen saumakohtia, niitä, joissa esiintyjäryhmät kohtaavat ja vaihtuvat toisiin ja tilanne näyttämöllä muuttuu”, sanoo ohjaaja Ulla Tarvainen.

Hän tiivistää hyvin sen, mistä työväenopiston 14 ryhmän yli 100 hengen yhteisesityksen ensimmäisessä läpikäynnissä on kyse.

Esiintyjät – kolme näyttelijäryhmää, neljä kuoroa, tanssijat, pianistit, huilistit ja videokuvaajat – ovat kukin tahoillaan syyslukukauden aikana työstäneet nyt nähtävää materiaalia. Kirjoittajat, valokuvaajat ja Videoverstas aloittivat materiaalin tuottamisen jo reilu vuosi aiemmin. Nyt katsotaan miten eri ryhmien harjoittelemat esityksen palaset asettuvat kokonaisuudeksi.

 

Vanamo kaipaa metsään. Kuva Pauliina Tuomikoski.

Dramaturgi Katariina Kaarlela on koostanut esityskäsikirjoituksen kirjoittajien novellien, metsämuistojen, runojen ja laulujen pohjalta. Tekstit eivät ole näyttämöllä sellaisenaan, vaan sovitettuna väljäksi tarinaksi, jonka palasissa kirjoittajat löytävät kädenjälkensä kuin tilkkutäkistä. Metsän koskettamat -esitys kulkee kohtauksesta toiseen muutaman alkuperäisteksteistä poimitun päähenkilön kuljettamana.

Ulkoisesti aiheena on metsä. Metsä on meissä ja koskettaa meitä henkilöinä ja kansantaloutena, mutta on esityksen teemoina paljon muutakin.

Mutta palataan Ulla Tarvaisen ohjaamaan ensimmäiseen yhteisharjoitukseen ja esityksen siirtymäkohtiin. Jännitystä on ilmassa. Ensimmäistä kertaa kaikki toistakymmentä ryhmää ovat paikalla. Kirjoittajat katsomassa mitä teksteille näyttämöllä tapahtuu, muut asettumassa näyttämölle omissa rooleissaan.

Miten minä kuorolaisena asetun suhteessa näyttelijöihin? Osallistunko kaikkiin lauluihin vai vuorottelemmeko?

 

Kuva Pertti Oittinen

Ohjaaja asettelee ihmisiä paikoilleen, kokeilee eri vaihtoehtoja ja salamannopeasti tekee ratkaisun: tuo on hyvä, näin tehdään: suonainen kävelee näyttämön poikki diagonaalissa, kuorot ovat muodostaneet hevosenkengän näyttelijöiden ympärille.

Tällä välin sivummalla Liikkeellä-kuoron johtaja Charlotta Hagfors on selvittänyt kolmea kuoroa johtavalle Katja Vepsäläiselle lauluryhmien vuorottelua kohtauksessa numero 25.

”Metsurit aloittavat Bioenergiaa-laulun, luonnonsuojelijat vastaavat ja lopulta isommat ryhmät taustalla päättävät kappaleen.”

Charlotta Hagfors on laatinut kappaleelle rokahtavan melodian pianosäestyksineen.

 

Näyttelijä nykyteatterissa -kurssin metsurit saavat vastaansa Liikkeellä kuoron luonnonsuojelijat. Kuorot tsemppaavat. Kuva Pertti Oittinen.

Esitys muotoutuu kirjoittajien silmissä, mutta kyse ei ole improvisoinnista. Ryhmät ovat harjoitelleet käsikirjoituksen osuutensa etukäteen. Nyt nivotaan osasia yhteen ja harjoitellaan siirtymiä. Vauhdikas kohtaus juuri ennen esityksen väliaikaa lataa odotuksia toiselle puoliajalle.

Mitä väliajan jälkeen tapahtuu on vielä arvoitus. Näemme tuloksen valmiissa esityksessä lauantaina 2. joulukuuta kello 18 Helsingin työväenopiston Metsä-festivaalilla.

Metsän hengitys. Kuva Pauliina Tuomikoski.

Meille teoksen kirjoittajille tämä työväenopiston puolitoistavuotinen Tehdään metsä-kurssi on opettanut kirjoittamisen ohella kärsivällisyyttä.

Epävarmuuden sietämistä olemme toki harjoitelleet muutenkin: kun otat esiin valkoisen paperin ja kynän tai avaat tyhjän näytön tai tapaat uuden ihmisen, valmista polkua ei ole. Vain sana kerrallaan voi edetä. Kirjoitat riville muutamia sanoja ja lauseita ja odotat, mitä ne kutsuvat esiin. Otat askeleen ja katsot mitä tapahtuu seuraavaksi. Se voi yllättää, koska se on uutta.

Kontrollifriikit ovat muualla.

 

Aira Saloniemi


Metsän koskettamat -esitys. Käsikirjoitus Tehdään METSÄ! -kirjoituskurssin opiskelijat Kari Arola, Arja Heiman, Marjatta Kemppainen, Kaisla Löyttyjärvi, Marja Pelli, Liisa Rönnholm, Annika Salmenlinna, Elina Salmivirta, Aira Saloniemi, Riitta Tenni ja Juhani Vierimaa sekä Teatteri Mellari.

Kokonaisuuden ohjaus ja koordinointi Ulla Tarvainen. Esityskäsikirjoitus Katariina Kaarlela. Näyttelijöiden ohjaus Riikka Herva (Näyttelijä nykyteatterissa) ja Ulla Tarvainen (Teatteri Mellari, Taipe), sävellys ja musiikin ohjaus Charlotta Hagfors, kuorojen ohjaus Katja Vepsäläinen, pianistien ohjaus Eeva Lauttamus-Lindberg, huilistien ohjaus Julia Ilomäki ja Satu Vuorio, tanssijoiden ohjaus Jenna Rignell, videot Mikael Leinonen ja Sami Rönkä, valosuunnittelu Jere Kouhia, puvustus Monica Helin, kuvamateriaali Tehdään METSÄ! -valokuvauskurssi, opettaja Lea Kömi.

Lavalla Teatteri Mellari, Näyttelijä nykyteatterissa -kurssi, Silkin laulu, Entisten nuorten kuoro, Promus-kuoro, Liikkeellä-kuoro, Pianon mestarikurssi, I´m pro -tanssi-improvisaation kurssi, Huilu meni metsään -kurssi  ja Teatteritaiteen perusopetuksen opiskelijoita. Lavastuksessa mukana myös Metsän puut- kuvataidekurssi ja Videoverstas.

Esitys Metsä-festivaalilla Helsingin työväenopistolla (Helsinginkatu 26) lauantaina 2.12.2017 kello 18. Kesto noin kaksi tuntia.

Mainokset

Suonaiset Nuuksiossa

Kuva Antti Kauppi.

Lokakuun toisen lauantain aamuna sade on hellittänyt. Onneksi emme olleet täällä edellisenä päivänä. Silloin Nuuksiossa oli ehtinyt sataa ennätykselliset 50 millimetriä eli 50 litraa vettä neliömetrille. Matkalla Helsingin keskustasta Nuuksioon syksyn ruska ei voisi olla värikylläisempi. Pilvipeite rakoilee ja puoleen päivään mennessä aurinko kimaltelee kosteilla lehdillä. Ilma on viileää, syksyn raikasta, helppoa hengittää. Keskipäivällä on jo +13 astetta, mikä vuodenaikaan nähden on ihan kohtuullista.

Emme ole Nuuksiossa oppimassa kallioperästä, kivistä emmekä jääkausista, joiden jälkiin olisi nyt mahdollista perehtyä geologien johdolla. He ovat vallanneet teemapäivänsä tukikohdaksi suon, jota me olimme ennakkoon itse ajatelleet kuvauspaikaksi. Jonkin matkaa Maahisenkierrosta kuljettuamme löydämme sopivan leiripaikan Lakeasuota reunustavilta kalliolta. Paikalla on valokuvaajia ja videokuvaajia kameroineen, opettajia ja kolme kirjoittajaa erilaiseksi suonaiseksi pynttäytyneinä.

Suonaisena Ulla Tarvainen. Kuva Antti Kauppi.

Helsingin työväenopiston teemana on Suomen 100 -juhlavuoden kunniaksi metsä. Sen alla on monenlaista toimintaa. Yhteiset ponnistelut huipentuvat Metsäfestivaaliin 1.-2.12.2017. Valmisteluissa on nyt kiireinen vaihe. Kirjoittajien, kuvittajien, kuvaajien, kuorolaisten, näyttelijöiden, lausujien, lavastajien ja puvustajien yhteisen projekti Metsän koskettamat -esitys on lauantaina 2.12. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettaja Katariina Kaarlela on koonnut ja dramatisoinut käsikirjoituksen Tehdään Metsä! -kirjoituskurssilaisten teksteistä ja esityksen ohjauksesta vastaa teatteriopettaja Ulla Tarvainen. Aikaa esitykseen ei ole enää kahtakaan kuukautta. Kuvaukset täytyy tehdä sulan maan aikana. Talvi lähestyy.

”Jatka eteenpäin, niin näet suuret kuuset, kattona kohoavat oksat. Painaudu karheaa kaarnaa vasten ja kuule, miten puu puhuu, miten kuuntelee.” Suonaisena Kaisla Löyttyjärvi. Kuva Pertti Oittinen.

 

”Suonainen lompsii pitkin metsää, ei kulje polkuja pitkin. Hiukset takertuvat oksiin ja pensaisiin, näyttää siltä kuin nainen vetäisi suota perässään.” Suonaisena Ulla Tarvainen. Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva.

 

”Korppi lentää suon poikki, huutaa krook krook, suonainen vastaa krook krook.” Suonaisena Marjatta Kemppainen. Kuva Pauliina Tuomikoski.

Suo kiertää leiripaikan kalliota kolmelta suunnalta. Kalliota peittävä sammal on sateen jälkeen liukas. Vesi solisee pienessä purossa. Kuvaajat ja suonaiset touhuavat enimmäkseen suolla. Siellä jalat uppoavat märkään turpeeseen. Kuvaajien kengät kastuvat, paljain jaloin kulkiessa suonaisilla ei ole kenkien kastumisesta huolta. Saa kuitenkin varoa, että ei mene liian vetiseen paikkaan, uppoa ja jää kiinni suonsilmän imuun. Drone -kopteri tallentaa videokuvaa ilmasta käsin. Suota kiertävällä polulla vilahtaa silloin tällöin ulkoilijoita. Ehkä he ihmettelevät, mitä täällä on tekeillä.

 

”Jos jatkat matkaa, tulet metsänlaitaan. Mieti silloin tarkkaan, tahdotko lähteä seuraamaan tietä, vai käännytkö takaisin metsään.” Kuva Pauliina Tuomikoski.

Suo. Kolme naista,vanha, keski-ikäinen ja nuori pitkissä hameissa hiukset valloillaan. Talvi, kesä ja syksy. Kuvajaisia vedessä. Sähkötupakalla aikaansaatua usvaa. Vanha nainen tervehtii korppia: krook, krook. Hameen helmoihin tarttuu mutaa, tukkaan risuja ja sammalta, kengät lotisevat.

 

Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva.

Roudareita meillä ei ole, sitä enemmän innostunutta mieltä. Leiripaikalla catering toimii nyyttikestiperiaatteella. Kuppi kahvia tai lämmintä mehua virkistää. Kuvaaminen venähtää pitkälle iltapäivään. Joiltakin syöminen unohtuu kokonaan, kun mielenkiintoiset kuvauksen kohteet vangitsevat huomion. Joidenkin pitää jo kiirehtiä pois. Muutamat kuvaajista eivät malta hellittää, he jäävät vielä etsimään kiinnostavia kohteita. Me kiireisemmät saamme jälkeenpäin ihailla heidän hienoja kuvakulmia, joita he ovat onnistuneet löytämään. Ennen pitkää heilläkin on edessä kotiin paluu. Alkaa sataa. Kamerat on pakattava suojaan sateelta. Suonaisen lähdön kuvaaminen jää vielä toiseen kertaan.

”Suonainen katsoo, kun metsänhenget tanssivat suolla. Ei mene mukaan, ei se ole häntä varten, hän on kiinni ruumiissa, maassa ja materiassa. Mutta hetken hän jaksaa katsoa, sitten on taas jatkettava lompsimista. Metsää, ainakin vielä, riittää kuljettavaksi.” Suonaisena Marjatta Kemppainen. Kuva Pertti Oittinen.

 

Teksti: Marjatta Kemppainen

Kuvatekstien lainaukset Metsän koskettamat -esityskäsikirjoituksestä.

Tie metsään

Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva

Ajauduin syksyllä 2016 puolivahingossa työväenopiston kirjoituskurssille ”Metsä meissä”. Mitä minä siellä teen, ajattelin ensin, kaupunkilaisnainen. Menin kuitenkin, kun ovi oli auki.

En tiedä metsästä mitään, mietin, en avohakkuista enkä pitkospuista, en luontopoluista enkä vaelluksista rinkka selässä. Mustikat ostan torilta. Hyttysistä on muutama muistojälki.

Paitsi taitavia kirjoituskurssilaisia tukena luontomatkalla ovat muiden kurssien osanottajat: valokuvaajat, näyttelijät, laulajat, näppärät tietokoneen käsittelijät.
Yhteisille metsäretkille en pääse; polvet vaivaavat, minusta on äkkiä tullut vanha. Jälkeenpäin katselen retkillä otettuja kuvia: niissä käsi yhtyy käteen. Syksyn värit hehkuvat punaisina, keltaisina, oransseina.

Minustakin otetaan kuva. Piiloudun kotipihalla olevan kuusen suojaan ja toivon, etteivät hiekkalaatikossa lojuvat kirkasväriset lelut näy kuvassa. Myöhemmin huomaan, että silmälasini ovat vinossa, vai kuvittelenko vain. Kuva näyttää vieraalta, kun katselen sitä näyttelytaulussa.

Mielessäni menen kohti metsää, aluksi haparoivin askelin, tarkasti polulla pysyen, sitten syvemmälle, viimein lähes saappaat kurassa. Muistan talven alta paljastuneen maan metsämökillä kauan sitten, näen silmissäni puunrungolla ryömivän kömpelön hyönteisen heräämässä hitaasti kevääseen. Kirjoitan.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Annan sanojen lähteä luotani, lentää maailmalle. Jotkut, en tiedä ketkä, ottavat ne vastaan, puhaltavat niihin hengen. Näyttämöltä tunnistan sanoja, jotka tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja oudolla tavalla vierailta. Joku toinen kulkee tallaamaani polkua, haistelee mäntymetsän tuoksua, poimii ohimennen marjan suuhunsa, aistii syksyn kirpeyden iholla. Tunnen yhtä aikaa hämmennystä ja iloa.
Näin minä löysin tieni metsään.

 

Arja Heiman

Metsä minussa: Metsän lumo

Katson olohuoneeni ikkunasta lumista maisemaa. Koivujen ja haapojen ruskeat oksat ovat peittyneet valkean lumivaipan alle kuin kuohkea kermavaahtokuorrutus. Hengitykseni hidastuu ja sykkeeni rauhoittuu. Työasiat häipyvät taka-alalle ja otsaryppyni siliävät. Kaipaan lähemmäs puita. Lähden haistelemaan lumista pakkasilmaa lähimetsääni, jonka syleilyssä rentoudun ja pääsen lähemmäs sisintäni.

Metsäpolku vie alaspäin kohti ojaa, jonka vuolautta seuraan vuodenaikojen mukaan. Osa ojanpätkästä on vapaana jäästä. Vahva virta haluaa kulkea vapaana. Minäkin olen ollut kahleissa, mutta enää en suostu siihen, vaan nautin omasta vapaasta tahdostani.

Polun oikealla puolella on litistynyt puukasa, jonka hidasta maatumista olen seurannut vuosikausia. Metrin korkuinen pino on muuttunut osaksi metsänpohjaa. Lahoavat puut ovat antaneet ravintoa ja suojaa tuhansille pikku ötököille. Minäkin olen lahonnut ja pehmentynyt vuosien saatossa. Kehoni oikuttelee ja maan vetovoima tuntuu voimakkaammalta.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Ylitän kävelytien ja jatkan matkaani metsässä. Kävelen mieluummin omia polkujani kuin tuhansien tallaamia teitä. Kaatunut puu juuret pystyssä. Onko tuuli kaatanut vai juuret väsyneet kannattelemaan pitkää vartta. Muistelen isääni. Hän kuoli 94- vuotiaana. Oli jo pitkään odottanut kuolemaa ja poistumista kärsimysten maasta. Lapsena isäni oli kuin turvallinen ja tuuhea kuusi, jonka suojassa oli hyvä olla.

Kalliossa on hauska ja mielenkiintoinen jääveistos. Osittain jään päälle on jäänyt sammalta ja ruohoa tuomaan väriä kiven pintaan. Miten luonnossa voikaan olla näin kauniita tauluja. Kasvien juuret ovat jään alla ja kasvien latvaosat ovat erossa juuristaan erilaisessa ilmastossa. Minäkin olen ollut joskus irti juuristani, kun olen halunnut esittää jotakuta muuta. Häpesin näyttää maalaisuuttani ja kokemattomuuttani. Nyt koen olevani vahvasti jalat maassa ja osaksi lehmänlannan peitossa ja ylpeä siitä.

Kuva Virpi Peltola

Kallion päällä on avaraa, puita harvemmassa ja autojen äänet kuuluvat vaimeina Vanhalta Turuntieltä. Matalia käkkyrämäntyjä, katajia ja pensaikkoa kasvaa ympärilläni. Kesäisin loikin näillä kallioilla pehmeillä sammalilla kiviä väistellen. Tänne tulen lepuuttamaan hermojani ja tuulettamaan päätäni. Istahdan kaatuneelle puunrungolle rauhoittumaan. Kuuntelen ja haistelen hiljaista metsää. Linnun ääni, koiran haukunta ja puhdas tuoksu elvyttävät minua. Olen yksin ja kuitenkin keskellä isoa kaupunkia. Syvennän hengitystäni ja laitan silmät kiinni. Lapsena oli ihana hiihtää omassa metsässä isän ja äidin tekemiä latuja pitkin. Kolmen kilometrin latu kulki Pässinmäen kautta. Kuinkahan monta ”ukkoa” eli kaatumista silläkin ladulla sain. Ja ”ukko” piti ”tappaa” hiihtämällä sama kohta heti uudestaan. Kerran isosiskoni hermostui, kun hiihdin liian lähelle hänen suksien kantojaan ja iski sauvalla sukseeni. Halkihan se meni. Lumi pursusi hauskasti haaroittuneen suksen läpi.

Jatkan matkaani seuraavalle kalliomuodostelmalle. Pieni suolampi on jäätynyt. Tuossa Saana-tyttöni haluaa aina kokeilla lenkkareiden vedenkestävyyttä. Pehmeällä suolla kävely on jännittävää. Meitä varoitettiin usein lapsena suon vaarallisuudesta. Metsässämme oli suo, jonka ympärillä kasvoi juolukoita ja karpaloita. Mielikuvituksessani loihdin suon silmäkkeeseen eukon, joka saattoi napata jalasta kiinni ja vetää veden syvyyksiin.

Kuva Antti Kauppi

Lähellä asukaspuistoa on alue, jossa on useita kalliosta irronneita isoja kiviä, jotka muodostavat kiehtovan kiipeilypaikan. Kivien alle mahtuisi piiloon tai kivien koloihin voisi tehdä ihanan leikkipaikan. Kuinka monta tuhatta vuotta nämä kivet ovat olleet tässä muodostelmassa? Vahvoja ja muuttumattomia järkäleitä. Tai hyvin hitaasti muovautuvia ja muuntuvia harmaita kiviä. Olenko minä järkähtämätön kivi vai tuulessa heiluva puu? Olen enemmän puun luonteinen ja kaipaan ympärilleni vakautta ja vahvuutta. Onneksi on luonto, jossa voin kokea nämä kaikki ominaisuudet. Olenhan minä osa luontoa. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman.”

 

Leila Luumi, Avainkokemuksista kirjoittaminen -kurssin opiskelija

Metsämuisto: Puut

Kuusen paikka oli keittiön ikkunan takana. Siellä se seisoi ylväänä, tuuheat oksat melkein ikkunaa koskettaen. Oksat keinuivat hiljaa tuulessa tai olivat vaiti liikkumatta, kuin jotakin odottaen. Kovassa tuulessa ne yltyivät hurjaan tanssiin. Kuusi varjosti keittiötä ja teki siitä kodikkaan. Varjot leikkivät ihmisten kasvoilla, ilmeet pehmenivät ja teräviltä sanoilta taittui kärki. Äidin mielestä kuusi oli synkkä ja teki keittiöstä pimeän.

Kuusen alaoksien alla oli viileä piilo kesän kuumina päivinä. Siellä hämärässä tuoksuivat pihka ja neulaset. Kuusi ei koskaan luopunut neulasistaan, vaikka sen ystävä, koivu, pudotti lehtensä joka syksy ja kasvatti uudet kevään tullen.

Koivu oli talon päädyssä, lastenkamarin ikkunan takana. Siellä se kuiskaili kesäöinä salaisuuksia avoimesta ikkunasta ja saatteli lapset uneen. Sateen jälkeen, jos ikkuna oli auki, se levitti kamariin tuoksuaan, joka lehahti vastaan, kun avasi oven. Kuusi ja koivu pitivät huolta toisistaan. Ne lähettivät viestejä ja ravinteita toisilleen juuristonsa kautta.

Kuva Sonia Kaukonen

Metsä ja sen puut olivat kauempana, kuitenkin näköetäisyydellä koivusta ja kuusesta. Mutta täällä talon pihapiirissä kuusella ja koivulla oli toisensa. Kuka ne oli tuonut, ei ollut tiedossa. Arveltiin, että talon ensimmäiset asukkaat joskus 1800-luvun puolivälissä. Oli täällä muitakin puita, jaloja lehtipuita, isän istuttamia. Taimet hän oli kantanut repussaan, rajan takaa, sodasta palatessaan.

Puut ja ihmiset elivät vuosia yhdessä, jokaisella oli paikkansa. Mutta sitten tapahtui jotakin. Eräänä päivänä, kun tulin koulusta kotiin, näin isän pihalla moottorisaha kädessä. Hän ei katsonutkaan minuun päin, vaikka varmasti näki minut. Menin sisälle taloon ja avasin oven keittiöön. Keittiö näytti vieraalta. Kodikkuus oli poissa, se oli alaston ja kylmä. Valo tunki ikkunasta kovana ja kaiken paljastavana. Isä oli kaatanut kuusen.

Seisoin ja katselin tyhjää kohtaa ikkunan takana. Kuusi makasi maassa pitkin pituuttaan. Jäljellä oli suuri vaalea kanto. Se, mitä isä oli tehnyt, ei voinut olla oikein. Pahinta oli tajuta, että tapahtunutta ei voi enää perua. Tuuli kierteli taloa kummastellen, kun kuusi ei enää vastannut sen tanssiinkutsuun.

Kuva Virpi Peltola

Kuusen kaataminen oli ollut isälle vaikea asia, ymmärsin jälkeenpäin. Puut olivat hänelle tärkeitä. Hän oli puistaan ylpeä ja esitteli niitä aina vieraille, varsinkin istuttamiaan lehtipuita. Isä ei ole ollut näkemässä puitaan viiteenkymmeneen vuoteen. Mutta hänestä ne yhä muistuttavat.

Koivulla ei ollut enää kaveria. Jalot lehtipuut olivat kauempana omassa seurassaan. Pitkään se yritti pitää kaadetun ystävänsä kantoa hengissä lähettämällä siihen ravinteita. Koivu on jo vanhus, rungossaan eletyn elämän rosoiset jäljet. Taloa ei enää ole, pian ei koivuakaan. Kohta kukaan ei muista, että siellä, järven rannalla oli kerran talo ja talon lähellä ystävykset, kuusi ja koivu.

 

Tellervo Pietiläinen

Metsä minussa: Sananjalkojen prinsessa

Saniaisprinsessa

Maalaus Christina Turtiainen

Salainen polkuni kulkee matalalien pajuvesakkojen välistä. Sitten on hypättävä pienen ojan yli. Vielä on ohitettava nuorten kuusten joukko. Sitten hämärä viileä metsä ottaa minut syliinsä, suojaansa. Kuuntelen sen hiljaisuutta ja rauhaa. Aurinko pilkistelee leveiden tummanvihreiden oksien lomista ja sammal on pehmeää kuin sametti. Jalkani painuu syvälle kosteaan mättääseen. Joskus sateen jälkeen sammalmatto oli niin märkä, että kengät kastuvat.

Hengitän metsän raikasta tuoksua. Siinä on kuusen pihka, kanervien mieto aromi ja pienten metsäkukkien tuoksusinfonia. Puut vartioivat valtakuntaani. Nuo mahtavat paksurunkoiset sotilaat olivat eläneet tässä metsässä kauan, ja kurkottelivat yhä kohti taivasta. Korkeuksistaan ne katsovat alas, ja toivottavat jykevällä hiljaisella olemuksellaan minut tervetulleeksi. Kummarran niille, ojennan käteni vaakasuoraan, ja pyörähtelen tanssiaskelin eteenpäin neulasten peittämällä polulla.

On kuuma kesäpäivä, niin kuuma että linnutkin uinahtelevat puiden oksistossa. Puiden alla on viileää, sillä leveät tiheät oksat ottavat vastaan auringon kuumat säteet. Eivät päästäneet niitä porottamaan metsän pohjaan. Hiivin neulaspolkua eteenpäin, sillä joku saattaa herätä. Kenties eläin, tai joku muu metsän olento.

Valtakuntani muuttui koko ajan. Ei pelkästään vuodenaikojen tai sään takia. Aina jostain oli yön aikana pulpahtanut uusi kasvin alku, tai nupullaan ollut kukka oli avannut terälehtensä. Kukinnan jälkeen kasviin tuli marjoja. Myrskyn jälkeen laho puu oli saanut viimeisen leposijansa metsän pohjalla. Kohta sen paikalle ponnisti sammalmättäästä uusi puun taimi.

Joku seuraa matkaani puiden alla. Joku näkymätön olento. Tiedän että ne ovat ystäviäni. Kaikki nuo ruskeapaitaiset pitkätukkaiset peikot, isot naavahapsiset metsänhaltijat ja keijukaiset, ne jotka tanssivat aina auringon laskiessa kuusen yläoksilla. Keijut ovat kuusten puhdistajia. Ennen auringon laskua ne tarkastavat kuusen oksat ja karkoittavat pois ikävät asukkaat. Elämä noudattaa ikiaikaista tuntematonta kaavaa. Metsässä kaikella oli oma paikkansa ja kaikilla asukkailla tehtävänsä. Tänäänkin on kaikki hyvin. Olenhan minä tämän valtakunnan prinsessa.

Pysähdyn haistelemaan ison kuusen rungosta pullottavaa pihkamöykkyä. Teen siitä pikkuruisen pallon ja työnnän sen taskuuni. Sitten samoilen metsän hiljaisessa vihreässä hämyssä sinne tänne. Ehkä tänään koen jotain ihmeellistä. Joskus onnistuin näkemään ketun puikkelehtimassa kaukana polulla, tai metsämyyrän kipittämässä polun vartta. Kerran näin kyykäärmeen synnyttävän kiukkuisia sisiseviä kiemustelevia poikasia. Silloin juoksin karkuun niiden ulottumattomiin, sillä minulle oli kerrottu että käärmeen puremaan voi kuolla.

Linnani on metsän laidalla. Siellä missä kuusten katveessa kasvaa sananjalkoja. Niitä on vain tuossa tietyssä paikassa. Ne ovat korkeita ja kasvavat tiheässä ryhmässä. Tuoksu on sammaleen ja vanhan märän sukan sekoitus. Lehdet ovat kuin raikasta kirkkaanvihreää pitsiä. Ne kasvavat ylpeinä sammalkodostaan kohti valoa. Kun katsoo tarkasti lehden alapintaa, näkee ruskeita pisteitä. Ne ovat sananjalan lapsosia, jotka aikuistuttuaan lentävät tuulen mukana metsään, putoavat maahan ja alkavat kasvaa.

Ryömin istumaan korkeavartisten jalkojen alle. Sananjalkakatto yllä ja pehmyt sammalmatto alla. Istuin hiljaa linnassani, ja katson miten auringon kultaiset valosiimat välähtelivät kuusten piikkisten oksien lomasta. Jonain harvinaisena hetkenä saatan nähdä keijuja. Niistä joku utelias, lennähtää niin alas että näin sen värikkään harsomaisen vaatteen välähtävän oksan kärjellä. Minut havaittuaan se pelästyi ja lensi ylemmäs.
Alkaa hiukan tuulla ja kuulen jostain kaukaa keijujen laulukuoron. Helisevä musiikki sekoittuu kuusten huminaan. Se tuudittaa ihanaan uneen.

 

Christina Turtiainen

METSÄPÄIVÄ 1.4.2017 OPISTOLLA

Mitä saadaan, jos samana päivänä tehdään metsästä kuvia, kirjoitetaan ja lauletaan, soitetaan ja tanssitaan, kerrotaan ja kuvitellaan? Minkä muotoinen on metsä, joka soi ja on olemassa sanoina ja väreinä, väristyksinä ja ajatuksina. Onko se suuri ja pelottava? Pimeä ja puistattava? Lämmin ja innostava? Valtava ja turvallinen, pelastus ja piilopaikka?

On monta tapaa katsoa metsää ja monta tapaa puhua siitä. Jos oikein kuunnellaan, puhuu metsä vielä enemmän ja joskus se saattaa soida ja laulaa. On monta runoa metsästä ja monta laulua metsän asukkaista. Joskus ne saavat uuden muodon ja värit.

Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva

Lauantaina, aprillipäivänä 1.4. työväenopistolla haettiin uutta ilmettä ja uusia tapoja kuvata ja kuvitella metsää ja sen sisintä. Metsä100, tehdään metsä. Samalla katsoimme itseämme uusin silmin. Niissä oli jotain petäjäistä, toinen puoli metsäläistä. Kun metsä saa puhua omiaan, saamme kosketuksen omiin juuriimme. Metsä on meissä ja se kantaa luomisen arvoitusta kaukaa ja kauas.

Monessa eri pisteessä yhdistettiin voimat ja koetettiin löytää, sanoittaa metsä meissä. Yhteisessä maalauksessa kasvoivat oksat ja ornamentit luontoa ja runoa muistuttaviksi. Lopuksi nousimme estraadille yhdessä uusien tarinoiden kera. Pian syntyikin ilman käsikirjoitusta monta värikästä spektaakkelia.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Kirjoittajien kuvitelmat sulautuivat kuvien kavalkadissa yhdeksi tapahtumaksi, lauluksi ja näytelmäksi. Lyhyeen hetkeen sulloutuu luonnon kiertokulku, vuodenajat ja elämä. Tähdenlento valaisee hetken jotain salaista ja tavoittamatonta. Metsä ei opeta eikä saarnaa, mutta se antaa meille mahdollisuuden oppia. Jos emme näe metsää meissä, emme voi myöskään ymmärtää itseämme.

Lauantain tavoite oli luoda uusi tapa kokea ja nähdä. On parempi eksyä kuin pelätä eksymistä. On parempi laulaa väärin kuin pelätä virheitä. Luonnossa on tuhat kukkaa ja ne kaikki laulavat omalla nuotillaan. Kukaan ei ole väärän värinen tai kokoinen. Yhteisestä matkasta kasvaa luottamus ja yhteisestä ilosta rikkaus.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Metsä100 ja metsä sataa. Uusi sivu polkumme varrella on kirjoitettu. Minä en sitä aivan ymmärrä ja toistan vain hatarasti mitä muistan. Teimme ketjussa töitä toistemme kanssa ja yhdessä. Vaihdot työtavasta toiseen tapahtuivat osin sattumanvaraisesti ja sekavasti. Loppua kohti kokonaisuus alkoi kuitenkin hahmottua. Minulle tärkeintä oli yhdessä tekeminen.

Odotan nyt, että löydämme sen tien, joka kulkee metsässä. Metsän sisimmässä on musiikin synty, tarinoiden alku ja värit ja kauneus. Metsä opettaa hyvyyttä ja pyhyyttä.

 

Juhani Vierimaa, Tehdään METSÄ! –kirjoituskurssin opiskelija

Ilmoittautuminen syksyn kursseille alkaa 9.–16.8.

Metsäkurssien yhteinen kurssipäivä 1.4.2017

Tehdään METSÄ! -valokuvauskurssin opiskelija Virpi Peltola kuvaa Metsän kosketus -työpajassa metsäkurssien opiskelijoita. Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva.

Työväenopiston yhteisenä teemana tänä vuonna on Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi metsä. Metsäaiheisilla kursseilla kuvataan, kirjoitetaan ja lauletaan, soitetaan, tanssitaan ja maalataan. Kurssit vievät myös metsään – yhdessä kerätyistä metsän antimista kokkaillaan. Maahanmuuttajille suunnatulla kurssilla opetellaan tunnistamaan yleisimpiä suomalaisia sieniä ja marjoja. Metsä on läsnä myös näyttelyissä, konserteissa ja esityksissä. Lukukauden päätteeksi Opistotalossa vietetään kaksipäiväistä metsäfestivaalia, jonka ohjelma koostuu kursseilla yhdessä tehdystä, luodusta ja koetusta.

Ilmoittautuminen kursseille alkaa 9.–16.8.
Kursseille ilmoittaudutaan ainealoittain porrastetusti keskiviikosta elokuun 9. päivästä klo 11 lähtien ilmonet.fi-palvelussa tai puhelimitse numerossa 09 310 88610. Myös opiston palvelupisteissä otetaan ilmoittautumisia vastaan ilmoittautumispäivinä ma–to kello 11–16. Vuoronumeroita aletaan jakaa palvelupisteissä klo 8 alkaen, paitsi Stoassa, Maunulassa ja Kanneltalossa klo 9. Aiemmasta poiketen ilmoittautumisia ei vastaanoteta Oulunkylätalossa eikä Kaapelitehtaalla.

Opinto-ohjelmia on jaossa työväenopiston toimipisteissä, Helsingin kirjastoissa sekä Virka Infossa. Ohjelman digikirja löytyy osoitteesta http://sto.digipap.eu/opinto-ohjelma/.

Metsän kosketus -työpaja Harakan saarella 12.6.2017

Helsinki-päivänä järjestimme Ympäristökeskuksen kutsumana Metsän kosketus-työpajan Harakan saarella. Sateisesta säästä huolimatta saarella riitti vierailijoita ja saimme jälleen kuvata monta kaunista kohtaamista. Kiitos kaikille työpajaan osallistuneille ja erityiskiitos myös Luontokeskuksen henkilökunnalle!

Pieni hetki Diakoniapuistossa

Kuva Virpi Peltola

Osallistuin 11.-20.5. työväenopiston järjestämälle Juha Hurmeen Metsäteatterin mestarikurssille. Kurssi avasi silmäni näkemään mitä kaikkea voi tehdä ilman rahaa ja sisätilaa, jos vain ideoita ja intoa löytyy. Kurssin aikana suunnittelimme pienryhmissä erilaisia teatteriesityksiä, jotka sijoittuivat joko kuvitteelliseen metsään tai Helsingin alueelle.

Neljän naisen ryhmämme valitsi teatteriesityksemme paikaksi Diakoniapuiston, joka sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn Helsinginkadun ja Kolmannen linjan kulmauksessa. Ryteikköiseen puistometsään ei tavallisesti tule kiinnittäneeksi huomiota. Puisto onkin saanut vesakoitua ja roskittua rauhassa.  Esityssuunnitelmamme yhtenä lähtökohtana oli Helsingin kaupungin uutinen puiston siistimistalkoista. Uutisen mukaan talkoot oli pidetty 29.3. mutta vieraillessamme puistossa toukokuun puolessa välissä  puisto oli yhä sotkuinen.

Vierailu puistossa olikin sitten ikimuistoinen. Lehdet rahisivat pahaenteisesti kenkien alla kääntyessäni kadulta puistoon. Katsoin tarkkaan mihin astun. Vasemmalla kohosi sammaleinen kallio. Siellä täällä kasvoi muutama puu. Kallion seinämän painaumassa olisi voinut majailla joku, mutta onkalo oli liian pieni suojatakseen sateelta. Oikealla kohisi vilkas katu, joka kulki puistoa korkeammalla, kaiteen takana.

Mustarastas lauloi voimakkaalla äänellä. Laulu kantautui kirkkaana kadun huminan ja Linnanmäen kirkunan yli. Lintu istui turvassa puussa. Toivoin, ettei se laskeutuisi tänne alas, lehtien alta pilkottavien lasinsirpaleiden sekaan.

Kiipesimme rinnettä ja pysähdyimme katsomaan kadulla kulkevia ihmisiä. Täältä aidan takaa minäkin uskalsin seurata tuntemattomia. Ihmiset reagoivat välittömästi pieneen muutokseen katukuvassa. Vaikka olimme neljä aivan tavallista naista, näytimme selvästi muiden silmissä sekä oudoilta että pelottavilta. Jalankulkijat vilkuilivat meitä nopeasti ja kävelivät ripeästi ohitsemme teeskennellen etteivät olleet huomanneet mitään erikoista. Joukko teinityttöjä sai hysteerisen naurukohtauksen. Pyöräilijät uskalsivat katsoa pitkään, ilmeisesti koska heillä oli kulkuneuvo, jolla voi polkea nopeasti tilanteesta pois.

Itse olisin luultavasti reagoinut samoin. Olisin pitänyt naisia hoitamattomassa puistossa vaarallisina, vilkaissut ja jatkanut puolijuoksua matkaa. Olisi tuntunut uhkaavalta, että minulle tuntemattomat ihmiset käyttäytyvät poikkeavalla tavalla: katselevat ja jopa vilkuttavat ryteiköstä. Se olisi ollut vähintäänkin epäilyttävää, jotain sellaista, johon en haluaisi sekaantua. Todennäköisesti olisin ajatellut, että ainakaan ei kannata ottaa noihin hulluihin katsekontaktia, vaikka eihän puistossa seisomisessa sinänsä ole mitään omituista, on puisto kuinka siivoton tahansa.

Avainsana onkin ”tuntematon”, ”vieras”, ”sellainen, josta en tiedä mitään”. Nuo puistossa seisojat olisivat minusta pelottavia vain siksi, etten tunne heitä, enkä siten osaa aavistaa heidän aikeitaan. Tuttu ihminen hylätyllä joutomaalla ei paljon säväyttäisi.

Samalla tavalla luonnon näkeminen ja näyttäminen paikassa, jossa emme ole sitä tottuneet näkemään, hätkähdyttää. Hetkeksi normaali niksahtaa paikaltaan ja paljastaa toisenlaisen, vaihtoehtoisen maiseman. Huomaamaton ryteikkö – musta piste näkökentässä – kirkastuu. Voin teeskennellä, etten edelleenkään näe sitä tai uskaltautua katsomaan, mitä tapahtuu.

Annika Salmenlinna

https://www.hel.fi/uutiset/fi/rakennusvirasto/diakoniapuiston-puistometsaa-siistitaan-yhteistyolla-29.3