Pieni hetki Diakoniapuistossa

Kuva Virpi Peltola

Osallistuin 11.-20.5. työväenopiston järjestämälle Juha Hurmeen Metsäteatterin mestarikurssille. Kurssi avasi silmäni näkemään mitä kaikkea voi tehdä ilman rahaa ja sisätilaa, jos vain ideoita ja intoa löytyy. Kurssin aikana suunnittelimme pienryhmissä erilaisia teatteriesityksiä, jotka sijoittuivat joko kuvitteelliseen metsään tai Helsingin alueelle.

Neljän naisen ryhmämme valitsi teatteriesityksemme paikaksi Diakoniapuiston, joka sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn Helsinginkadun ja Kolmannen linjan kulmauksessa. Ryteikköiseen puistometsään ei tavallisesti tule kiinnittäneeksi huomiota. Puisto onkin saanut vesakoitua ja roskittua rauhassa.  Esityssuunnitelmamme yhtenä lähtökohtana oli Helsingin kaupungin uutinen puiston siistimistalkoista. Uutisen mukaan talkoot oli pidetty 29.3. mutta vieraillessamme puistossa toukokuun puolessa välissä  puisto oli yhä sotkuinen.

Vierailu puistossa olikin sitten ikimuistoinen. Lehdet rahisivat pahaenteisesti kenkien alla kääntyessäni kadulta puistoon. Katsoin tarkkaan mihin astun. Vasemmalla kohosi sammaleinen kallio. Siellä täällä kasvoi muutama puu. Kallion seinämän painaumassa olisi voinut majailla joku, mutta onkalo oli liian pieni suojatakseen sateelta. Oikealla kohisi vilkas katu, joka kulki puistoa korkeammalla, kaiteen takana.

Mustarastas lauloi voimakkaalla äänellä. Laulu kantautui kirkkaana kadun huminan ja Linnanmäen kirkunan yli. Lintu istui turvassa puussa. Toivoin, ettei se laskeutuisi tänne alas, lehtien alta pilkottavien lasinsirpaleiden sekaan.

Kiipesimme rinnettä ja pysähdyimme katsomaan kadulla kulkevia ihmisiä. Täältä aidan takaa minäkin uskalsin seurata tuntemattomia. Ihmiset reagoivat välittömästi pieneen muutokseen katukuvassa. Vaikka olimme neljä aivan tavallista naista, näytimme selvästi muiden silmissä sekä oudoilta että pelottavilta. Jalankulkijat vilkuilivat meitä nopeasti ja kävelivät ripeästi ohitsemme teeskennellen etteivät olleet huomanneet mitään erikoista. Joukko teinityttöjä sai hysteerisen naurukohtauksen. Pyöräilijät uskalsivat katsoa pitkään, ilmeisesti koska heillä oli kulkuneuvo, jolla voi polkea nopeasti tilanteesta pois.

Itse olisin luultavasti reagoinut samoin. Olisin pitänyt naisia hoitamattomassa puistossa vaarallisina, vilkaissut ja jatkanut puolijuoksua matkaa. Olisi tuntunut uhkaavalta, että minulle tuntemattomat ihmiset käyttäytyvät poikkeavalla tavalla: katselevat ja jopa vilkuttavat ryteiköstä. Se olisi ollut vähintäänkin epäilyttävää, jotain sellaista, johon en haluaisi sekaantua. Todennäköisesti olisin ajatellut, että ainakaan ei kannata ottaa noihin hulluihin katsekontaktia, vaikka eihän puistossa seisomisessa sinänsä ole mitään omituista, on puisto kuinka siivoton tahansa.

Avainsana onkin ”tuntematon”, ”vieras”, ”sellainen, josta en tiedä mitään”. Nuo puistossa seisojat olisivat minusta pelottavia vain siksi, etten tunne heitä, enkä siten osaa aavistaa heidän aikeitaan. Tuttu ihminen hylätyllä joutomaalla ei paljon säväyttäisi.

Samalla tavalla luonnon näkeminen ja näyttäminen paikassa, jossa emme ole sitä tottuneet näkemään, hätkähdyttää. Hetkeksi normaali niksahtaa paikaltaan ja paljastaa toisenlaisen, vaihtoehtoisen maiseman. Huomaamaton ryteikkö – musta piste näkökentässä – kirkastuu. Voin teeskennellä, etten edelleenkään näe sitä tai uskaltautua katsomaan, mitä tapahtuu.

Annika Salmenlinna

https://www.hel.fi/uutiset/fi/rakennusvirasto/diakoniapuiston-puistometsaa-siistitaan-yhteistyolla-29.3

Tuliset tunteet pelissä – kokemuksia Näyttelijä nykyteatterissa -kurssilta

Tapahtuma-7.jpg

Kuva Pauliina Tuomikoski

Opistoteatterin vaatevaraston sisältä avautuu monien menneiden esitysten pölyinen vaatekavalkadi. Muutaman naisen voimin kiskomme korista useita metrejä valkoista harsokangasta. Nurkasta löytyy vielä risuja ja puunpätkiä. Ne mukanamme riennämme esittämään omaa näkemystämme suosta. Lavalla kietoudumme pitkään harsoon ja kumarramme hiukset kasvojen peittona puu ja risuasetelmalle.

Työväenopiston Näyttelijä nykyteatterissa -kurssi alkoi syksyllä 2016. Tällä hetkellä meitä on 11 innostunutta näyttelijää valmiina heittäytymään uusiin tilanteisiin. Olemme kaikki monialaisia taitajia ja jokaisella on paljon annettavaa. Ryhmän vahvuus on juuri siinä – erilaisuus tuo maustetta soppaan.

Tähän mennessä olemme möyrineet laittialla, kokeneet erilaisia energiatasoja, luoneet hahmoja, esittäneet eläimiä, tehneet musiikkia, liikkuneet ryhmissä ja madelleet matoina makuupussissa. Ryhmä on esittänyt pieniä improesityksiä lavalla ja ulkona. Tähän mennessä on oppia kertynyt niin runsaasti että joskus aivot ovat ihan rusetilla. Monta kertaa illalla vuoteessa vielä muistelen hymyillen tekemiämme harjoitteita.

Innostavin kokemus oli oppia naamion käyttöä. Hahmo saa uutta puhtia olemukseensa kun naamio on pään takana. Silloin näyttelijä joutuu liikkumaan takaperin. Tosi haasteellista, ja vaatii rohkeaa heittäyttymistä. On ihastuttavaa huomata kuinka esiintyjä silloin sulautuu esittämäänsä hahmoon. Kun kasvoja ei näy, katsoja kiinnittää enemmän huomiota liikkeisiin ja näyttelijän fyysiseen olemukseen.

Viime syksynä aloitimme yhteistyön parin muun opiskelijaryhmän kanssa Metsä meissä projektin tiimoilta. Aluksi tutustuimme kirjoittajaryhmän teksteihin ja teimme niihin liittyviä improharjoituksia. Myöhemmin videotyöpajan opiskelijat työstivät kanssamme yhteisteoksen, joka esitettiin 2016 joulukuussa Opistotalossa. Kankaalle heijastetun videokuvan takana esitimme livenä kuvassa liikkuvaa metsän eläintä, puroa ja kalliota. Kun näyttelijän kasvot projisoitiin videokuvan päälle, pääsi metsä kertomaan ajatuksiaan. Samaan aikaan osa esiintyjistä metsästi Pokemoneja yleisön keskellä.

Riikka Herva, kurssin ohjaaja on alansa raskasta kärkeä. Hän on varsinainen ideoiden runsaudensarvi. Jokainen opetuskerta on erilainen. Riikka opastaa meitä lempeällä kädellä. Palaute on rakentavaa ja kehittävää. Hän puskee kehitystämme eteenpäin uusilla harjoitteilla. Nyt ideoimme esitystä teatteriviikolle. Tuo dynaaminen nainen hymyilee salaperäisesti kuin Mona-Lisa, eikä ole paljastanut meille vielä tulevan esityksen syvintä olemusta. Se selvinnee kevään edetessä.

Olemme innoissamme alkaneesta Metsä meissä -yhteistyöstä. Opiskelua rikastuttaa oman osaamisen jakaminen muiden kanssa. Se kohottaa itsetuntoa ja elävöittää oppimista. Tähän mennessä on ollut monia unohtumattomia opetuskertoja. Meillä on upea yhteishenki ja tekemisen meininki. Tervetuloa syksyllä mukaan uudet osallistujat. Otamme teidät avosylin vastaan.

Christina Turtiainen