Metsä minussa: Metsän lumo

Katson olohuoneeni ikkunasta lumista maisemaa. Koivujen ja haapojen ruskeat oksat ovat peittyneet valkean lumivaipan alle kuin kuohkea kermavaahtokuorrutus. Hengitykseni hidastuu ja sykkeeni rauhoittuu. Työasiat häipyvät taka-alalle ja otsaryppyni siliävät. Kaipaan lähemmäs puita. Lähden haistelemaan lumista pakkasilmaa lähimetsääni, jonka syleilyssä rentoudun ja pääsen lähemmäs sisintäni.

Metsäpolku vie alaspäin kohti ojaa, jonka vuolautta seuraan vuodenaikojen mukaan. Osa ojanpätkästä on vapaana jäästä. Vahva virta haluaa kulkea vapaana. Minäkin olen ollut kahleissa, mutta enää en suostu siihen, vaan nautin omasta vapaasta tahdostani.

Polun oikealla puolella on litistynyt puukasa, jonka hidasta maatumista olen seurannut vuosikausia. Metrin korkuinen pino on muuttunut osaksi metsänpohjaa. Lahoavat puut ovat antaneet ravintoa ja suojaa tuhansille pikku ötököille. Minäkin olen lahonnut ja pehmentynyt vuosien saatossa. Kehoni oikuttelee ja maan vetovoima tuntuu voimakkaammalta.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Ylitän kävelytien ja jatkan matkaani metsässä. Kävelen mieluummin omia polkujani kuin tuhansien tallaamia teitä. Kaatunut puu juuret pystyssä. Onko tuuli kaatanut vai juuret väsyneet kannattelemaan pitkää vartta. Muistelen isääni. Hän kuoli 94- vuotiaana. Oli jo pitkään odottanut kuolemaa ja poistumista kärsimysten maasta. Lapsena isäni oli kuin turvallinen ja tuuhea kuusi, jonka suojassa oli hyvä olla.

Kalliossa on hauska ja mielenkiintoinen jääveistos. Osittain jään päälle on jäänyt sammalta ja ruohoa tuomaan väriä kiven pintaan. Miten luonnossa voikaan olla näin kauniita tauluja. Kasvien juuret ovat jään alla ja kasvien latvaosat ovat erossa juuristaan erilaisessa ilmastossa. Minäkin olen ollut joskus irti juuristani, kun olen halunnut esittää jotakuta muuta. Häpesin näyttää maalaisuuttani ja kokemattomuuttani. Nyt koen olevani vahvasti jalat maassa ja osaksi lehmänlannan peitossa ja ylpeä siitä.

Kuva Virpi Peltola

Kallion päällä on avaraa, puita harvemmassa ja autojen äänet kuuluvat vaimeina Vanhalta Turuntieltä. Matalia käkkyrämäntyjä, katajia ja pensaikkoa kasvaa ympärilläni. Kesäisin loikin näillä kallioilla pehmeillä sammalilla kiviä väistellen. Tänne tulen lepuuttamaan hermojani ja tuulettamaan päätäni. Istahdan kaatuneelle puunrungolle rauhoittumaan. Kuuntelen ja haistelen hiljaista metsää. Linnun ääni, koiran haukunta ja puhdas tuoksu elvyttävät minua. Olen yksin ja kuitenkin keskellä isoa kaupunkia. Syvennän hengitystäni ja laitan silmät kiinni. Lapsena oli ihana hiihtää omassa metsässä isän ja äidin tekemiä latuja pitkin. Kolmen kilometrin latu kulki Pässinmäen kautta. Kuinkahan monta ”ukkoa” eli kaatumista silläkin ladulla sain. Ja ”ukko” piti ”tappaa” hiihtämällä sama kohta heti uudestaan. Kerran isosiskoni hermostui, kun hiihdin liian lähelle hänen suksien kantojaan ja iski sauvalla sukseeni. Halkihan se meni. Lumi pursusi hauskasti haaroittuneen suksen läpi.

Jatkan matkaani seuraavalle kalliomuodostelmalle. Pieni suolampi on jäätynyt. Tuossa Saana-tyttöni haluaa aina kokeilla lenkkareiden vedenkestävyyttä. Pehmeällä suolla kävely on jännittävää. Meitä varoitettiin usein lapsena suon vaarallisuudesta. Metsässämme oli suo, jonka ympärillä kasvoi juolukoita ja karpaloita. Mielikuvituksessani loihdin suon silmäkkeeseen eukon, joka saattoi napata jalasta kiinni ja vetää veden syvyyksiin.

Kuva Antti Kauppi

Lähellä asukaspuistoa on alue, jossa on useita kalliosta irronneita isoja kiviä, jotka muodostavat kiehtovan kiipeilypaikan. Kivien alle mahtuisi piiloon tai kivien koloihin voisi tehdä ihanan leikkipaikan. Kuinka monta tuhatta vuotta nämä kivet ovat olleet tässä muodostelmassa? Vahvoja ja muuttumattomia järkäleitä. Tai hyvin hitaasti muovautuvia ja muuntuvia harmaita kiviä. Olenko minä järkähtämätön kivi vai tuulessa heiluva puu? Olen enemmän puun luonteinen ja kaipaan ympärilleni vakautta ja vahvuutta. Onneksi on luonto, jossa voin kokea nämä kaikki ominaisuudet. Olenhan minä osa luontoa. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman.”

 

Leila Luumi, Avainkokemuksista kirjoittaminen -kurssin opiskelija

Mainokset

Metsämuisto: Puut

Kuusen paikka oli keittiön ikkunan takana. Siellä se seisoi ylväänä, tuuheat oksat melkein ikkunaa koskettaen. Oksat keinuivat hiljaa tuulessa tai olivat vaiti liikkumatta, kuin jotakin odottaen. Kovassa tuulessa ne yltyivät hurjaan tanssiin. Kuusi varjosti keittiötä ja teki siitä kodikkaan. Varjot leikkivät ihmisten kasvoilla, ilmeet pehmenivät ja teräviltä sanoilta taittui kärki. Äidin mielestä kuusi oli synkkä ja teki keittiöstä pimeän.

Kuusen alaoksien alla oli viileä piilo kesän kuumina päivinä. Siellä hämärässä tuoksuivat pihka ja neulaset. Kuusi ei koskaan luopunut neulasistaan, vaikka sen ystävä, koivu, pudotti lehtensä joka syksy ja kasvatti uudet kevään tullen.

Koivu oli talon päädyssä, lastenkamarin ikkunan takana. Siellä se kuiskaili kesäöinä salaisuuksia avoimesta ikkunasta ja saatteli lapset uneen. Sateen jälkeen, jos ikkuna oli auki, se levitti kamariin tuoksuaan, joka lehahti vastaan, kun avasi oven. Kuusi ja koivu pitivät huolta toisistaan. Ne lähettivät viestejä ja ravinteita toisilleen juuristonsa kautta.

Kuva Sonia Kaukonen

Metsä ja sen puut olivat kauempana, kuitenkin näköetäisyydellä koivusta ja kuusesta. Mutta täällä talon pihapiirissä kuusella ja koivulla oli toisensa. Kuka ne oli tuonut, ei ollut tiedossa. Arveltiin, että talon ensimmäiset asukkaat joskus 1800-luvun puolivälissä. Oli täällä muitakin puita, jaloja lehtipuita, isän istuttamia. Taimet hän oli kantanut repussaan, rajan takaa, sodasta palatessaan.

Puut ja ihmiset elivät vuosia yhdessä, jokaisella oli paikkansa. Mutta sitten tapahtui jotakin. Eräänä päivänä, kun tulin koulusta kotiin, näin isän pihalla moottorisaha kädessä. Hän ei katsonutkaan minuun päin, vaikka varmasti näki minut. Menin sisälle taloon ja avasin oven keittiöön. Keittiö näytti vieraalta. Kodikkuus oli poissa, se oli alaston ja kylmä. Valo tunki ikkunasta kovana ja kaiken paljastavana. Isä oli kaatanut kuusen.

Seisoin ja katselin tyhjää kohtaa ikkunan takana. Kuusi makasi maassa pitkin pituuttaan. Jäljellä oli suuri vaalea kanto. Se, mitä isä oli tehnyt, ei voinut olla oikein. Pahinta oli tajuta, että tapahtunutta ei voi enää perua. Tuuli kierteli taloa kummastellen, kun kuusi ei enää vastannut sen tanssiinkutsuun.

Kuva Virpi Peltola

Kuusen kaataminen oli ollut isälle vaikea asia, ymmärsin jälkeenpäin. Puut olivat hänelle tärkeitä. Hän oli puistaan ylpeä ja esitteli niitä aina vieraille, varsinkin istuttamiaan lehtipuita. Isä ei ole ollut näkemässä puitaan viiteenkymmeneen vuoteen. Mutta hänestä ne yhä muistuttavat.

Koivulla ei ollut enää kaveria. Jalot lehtipuut olivat kauempana omassa seurassaan. Pitkään se yritti pitää kaadetun ystävänsä kantoa hengissä lähettämällä siihen ravinteita. Koivu on jo vanhus, rungossaan eletyn elämän rosoiset jäljet. Taloa ei enää ole, pian ei koivuakaan. Kohta kukaan ei muista, että siellä, järven rannalla oli kerran talo ja talon lähellä ystävykset, kuusi ja koivu.

 

Tellervo Pietiläinen

Seurailimme Seurasaaren ihmeitä

Kirjoittajat Juhani Vierimaa, Marjatta Kemppainen ja Kari Arola. Kuva Virpi Peltola.

Pääsin upeassa saariseurassa tutustumaan Seurasaareen huhtikuisena lauantaina. Seurasaari, sen ihmeellinen luonto ja Suomen lähihistoria, ovat helposti kaikkien helsinkiläisten ulottuvilla, muutaman kymmenen minuutin bussimatkan päästä Kauppatorilta tai Rautatieasemalta.

Menimme Seurasaareen Metsä meissä -kurssin kuvaajien ja kirjoittajien kanssa. Olin käynyt Seurasaaressa joskus 40 vuotta sitten juhannusjuhlilla. Muistoissani saari oli suomalaisen kansanperinteen ulkoilmamuseo. Käsitykseni muuttui täysin metsäkurssilaisten retkellä.

Saari on uskomaton luonnon aarreaitta. Retkellämme opin tutkailemaan metsää, merta ja kaikkia pieniä luonnon yksityiskohtia uusin silmin. Kuuntelin, miten risut ja kuivuneet lehdet soittivat sinfoniaa lenkkitossujeni alla. Näin oravia, talitiaisia, mustarastaita, lokkeja, joutsenia ja lahonneita maassa makaavia sammaloituneita puita sekä ylös taivaalle oksiaan ojentelevia käkkärämäntyjä. Hämmästelin jään ritinää ja rätinää saaren kallioisella rannalla.

Opettajamme Lea Kömi ja Katariina Kaarlela tekivät meistä kurssilaisista ykskaks näyttelijöitä. He sirottelivat meidät noin kymmenen metrin päähän toisistaan mättäille ja kallionkielekkeille. Sitten luimme vuorotahtiin pätkiä kurssimme kirjallisesta tuotannosta. Wow! Tapahtuma oli huikaiseva kokemus epänäyttelijälle ja tuntui syksyn suuren metsädraaman kenraaliharjoitukselta.

Pukkisaaressa, aivan Seurasaaren kyljessä, ihmettelimme rautakautisia asumuksia. Voimaannuimme suuresta puusta, kuten kansanuskomuksissa tehdään, kun Lea luki loitsua kalevalaisten shamaanien tapaan ja koskettelimme ikikoivua.

Saimme myös tehtäväksi suunnitella ja toteuttaa esitys suomalaisesta sananlaskusta. Minulle arpa soi kansanviisauden: Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Olipa visainen tehtävä. Onneksi tapasimme entisen tukkijätkän Kainuun korvesta, nimittäin presidentti Urho Kaleva Kekkosen, joka huhuili Tamminiemeen päin.

Yhdyimme Urkin kanssa samaan huutoon: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…. ja aina kaiku vastasi metsästä ”Kekkonen”. Kunnes se yllätti meidät ja huusi: Koivisto, Halonen, Ahtisaari, Niinistö…! Innostuimme kysymään, kuka on Niinistön jälkeen pressa. Pressa!, vastasi metsän kaiku. Siis: Metsä vastaa, kuten sinne huudetaan. M.O.T.

P.S. Tämä Kekkonen oli Juha Vierimaa, metsäkurssilainen, ihan Kekkosen näköinen mies – takaapäin. Laitoimme Juhan seisomaan taustanaan Tamminiemi. Kuvaajat napsivat kuvia Juhan kaljusta. Se on komeampi kuin Kekkosella.

Kari Arola

Metsämuisto: Eväitä puiden juurella

Maarit Seppelinin lapsuudenkuva Pertti Oittisen uudelleen kuvaamana Seurasaaressa 8.4.2017.

Metsä on ollut minulle tärkeä lapsesta lähtien. Vanhemmat veivät minut retkelle lähimetsään, istuin ja mietiskelin erään tietyn koivun oksalla. Söimme eväitä puiden lomassa. Aloitin myös hiihtämisen metsissä jo ennen kouluikää. Tämä harrastus jatkuu edelleen ja tunnen, kuinka metsät tuovat virkistystä ja hyvää oloa. Metsissä rentoutuu ja huolet unohtuvat.

Metsässäni kasvaa vanhoja ja korkeita puita. Olen vienyt lähimetsiin ulkoilemaan lapsia, nuoria ja vanhuksia. Tuntuu kuin metsät olisivat puhuneet ja tuoneet hyvää oloa myös heille. Eri vuodenaikoina metsät näyttävät erilaisilta. Ainoastaan liukkailla kevättalven keleillä metsään meno ilman lumikenkiä arveluttaa. Kevään tultua pitemmälle lintujen laulu kuulostaa parhaalta juuri metsissä. Metsä on uusiutuva luonnonvara, mutta sekin kaipaa suojelua!

 

Maarit Seppelin

Metsämuisto: Hiihtoreissu kuutamoisessa metsässä

Kuva Pertti Oittinen

Synnyin viisikymmenluvulla keskelle metsiä, peltoja ja järviä, maaseudulle Keski-Suomeen. Siellä vietin ensimmäisen kolmanneksen tähänastisesta elämästäni. Sen jälkeen olen ehtinyt asua jo lähes 40 vuotta täällä pääkaupungissa. Ei kyllä uskoisi! Vaikka elämäni on nyt täällä, on aina elähdyttävää käydä kotiseudulla. Siellä tulee runsaasti muistoja mieleen. Ihmisen väkevimmät muistot ovat kuitenkin lapsuudesta ja nuoruudesta.

Metsään liittyviä muistoja minulla on paljon. Ne ovat kaikki hyviä muistoja. Metsä on minulle turvallinen ja rauhoittava paikka. Isäni oli maanviljelijä. Minä olin hänen apumiehenään lomilla ja myös kun vietin yhden välivuoden lukion jälkeen. Olin isän mukana töissä kotipiirissä, pelloilla ja metsässä sekä verkkoja laskemassa ja kokemassa.

Eräs mieleen nouseva metsämuisto liittyy talveen ja hiihtämiseen. Muisto on kuusikymmenluvulta. Olin luultavasti noin kymmenvuotias. Oli talvi ja ulkona oli tunnelma, jota voisi kutsua jopa taianomaiseksi.  Taivas oli pilvetön ja oli täysikuu. Uusi puhdas lumi oli kuorruttanut kaiken. Kuutamossa pystyi touhuamaan hyvin vaikka auringonvaloa ei ollut enää lainkaan. Ilman kuun valoa ulkona ei pimeän aikaa olisi nähnytkään mitään, paitsi kovin suppeassa pihapiirissä. Maalla ei ollut sellaista hajavaloa, jollainen vallitsee täällä kaupunkitaajamassa aina pimeän aikaan. Kun maalla oli oikeasti pimeää, ei nähnyt edes omaa kättään.

Niin, muistan kun olimme tuolloin hiihtämässä sisarusteni kanssa kuun valossa. Latu kierteli pelloilla ja metsässä. Syvälle metsään se ei kuitenkaan mennyt. Oli mukava pikku pakkanen mutta kylmä ei ollut yhtään. Ei hiihtäessä koskaan kyllä tullutkaan kylmä, muutoin kuin ehkä varpaisiin tai sormiin. Oli mukava katsella taivasta, kun pilviä ei ollut katsojan ja tähtien välissä. Nuoret silmät näkivätkin tuolloin vielä tarkasti. Kyllä niitä tähtiä olikin paljon! Avaruus oli todella kaunis ja ihmeellinen.

Metsässä latu kierteli puiden välistä ja lumisten oksien alitse. Oli täysin hiljaista. Ei siellä maalla pimeän aikana ollut mitään toimintaa ulkona, ainakaan metsässä. Koti tuli aina välillä näkyviin metsän reunasta. Kodin valaistus näytti keltaiselta ja hyvin kotoisalta. Siinä hiihtäessä tuli sellainen tunnelma, jota voinee verrata jonkinlaiseen flow-tilaan. Tuota termiä ei kyllä varmasti ollut vielä keksittykään. Tuntui että kaikki oli hyvin ja kohdallaan. Oli luistava keli ja vauhti tuntui kovalta siellä oksia väistellessä ja puiden varjojen vilistäessä ohi. Ilmakin oli niin ihmeellisen raikasta! Kun lopulta maltoimme lopettaa ulkoilun ja menimme sisälle, oli siellä ensin epämiellyttävän kirkasta. Nälkä oli jo todella kova ja ruoka sitten maistuikin hyvältä.

Seuraavana oli ohjelmassa läksyjen tekemistä. Se ei sitten ollutkaan yhtä kivaa, mutta kyllä ne läksytkin tuli tehtyä, kun oli sellainen kohonnut mieliala päällä.

 

Pertti Oittinen

Metsä minussa: Mieluiten sohvalla löhöten

riitta-t-by-paivi-l

Kuvaaja Päivi Lukkari

Käsi vavisten kaivelen avainta taskupohjalta. On kiire, avaimen on pakko löytyä, on päästävä äkkiä sisään. Tunnen miten joku epämiellyttävä olio liikkuu hiusrajassani ja toinen kutittelee selkäpiitäni. Hirvikärpäsiä, ajattelen ja yritän muistella, levittävätkö ne jotain vaarallista tautia vai ovatko muuten vain inhottavia.

Keplottelen oven auki ja yritän toisella kädellä vetää anorakin vetoketjua auki. Vetoketju jumittuu, kun tempaisen sitä voimakeinoin saadakseni pusakan äkkiä päältäni.

Keskityn saappaisiin. Ne eivät tahdo irrota hikisistä sukista ja kun ne vihdoin putoavat kopsahtaen lattialle, matolle pöllähtää kasa neulasia, sammalta ja joku kuvottavan näköinen kuoriainen. Ei näköjään riitä, että metsässä kulkiessani inisevät itikat, sääsket ja syysvihaiset ampiaiset piinaavat minua, ne tunkevat näköjään vielä kotiinkin.

Kaikkea sitä ihmisellä teettää. Anni oli pyytänyt minua puolukkaretkelle. Ensin olin kieltäytynyt, mutta sitten jostain kumman syystä lupautunut. Metsässä kulkeminen rauhoittaa, hän oli vakuutellut. Palaamme kuin uusina ihmisinä. Ja kaiken kukkuraksi keräämme sieniä ja puolukoita, joista saamme antioksidantteja ja nuorrumme ihan silmissä. Minä hourupää olin lupautunut. Olin ostanut vielä kumisaappaatkin, joita en taatusti toista kertaa käyttäisi.

En jaksa enää taistella vaatteitten kanssa vaan syöksyn kylpyhuoneeseen puolipukeissani. Väännän suihkun niin kuumalle kuin uskallan. Polttavan kuuma vesi piiskaa vaatteitten läpi ihoani ja mietin kuolevatko ötökät ennen kuin ihoni nousee vesikelloille.

Vähitellen helpottaa. Jos ötökät eivät kuolleetkaan, ovat ne todennäköisesti valuneet kuuman veden mukana viemäriin. Seison eteisessä, vesi valuu vaatteistani ja seuraan, miten jalkojeni alle kerääntyvä vesilammikko suurenee.

Olli on kuullut meuhkaamiseni eteisessä. Hän nojaa laiskasti olohuoneen ovenpieleen ja tarkastelee vettävaluvaa olemustani hetken säälivästi. Sanoinhan, etteivät metsäretket sovi sinulle, hän tokaisee ja palaa sitten sohvalle löhöämään.

Kiskon loput märät vaatteet yltäni, heitän ne suihkun alle ja pukeudun kylpytakkiin. Käperryn Ollin kainaloon sohvalle ja huokaan: Tulevaisuudessa television luonto-ohjelmat korvatkoon luonnossa liikkumisemme. Niin on turvallisempaa.

 

Riitta Tenni

Metsä minussa: Rahkasammalta metsässä, hirsien väliin rivettä

soniakaukonenkirjoittajajuhani_001

Kuvaaja Sonia Kaukonen

metsä on minussa tai
minä metsässä
vuorotellen ja päin honkia
alussa oli kylä
ja talo ja isä joka rakensi saunan
sitten tehtiin tupa
hirret vanhasta riihestä

minä opettelin Villen kanssa
riihenkulmalla sanomaan ärrää
ristorenkiriihenperässä
kärrinpyöriätervoomassa
ja pikkuveli syntyi
kuollakseen sitten ennen minua

ja talveksi piti päästä omaan tupaan
keräsin isän ja äidin kanssa sammalia
rahkasammalta metsässä
hirsien väliin rivettä
illan tullessa minä väsyin
halusin kotiin

vanhempani neuvoivat minua
seuraamaan polkua niin pääsen kotiin
ei voi eksyä, kun kulkee aurinkoa kohti
valo sihtasi jo matalalta puiden välistä
niin sitä mentiin pienillä kintuilla
ja onnistuttiin
minusta tuntuu usein kuin vanhempani yhä
rohkaisisivat seuraamaan
omaa polkuani
vaikka ovat jo poissa
ja metsä ja se pieni polku
ovat kasvaneet umpeen

metsän laidassa riukuaidan jälkeen
avartui ojitetut pellot
soisen pajukkoa kasvavan notkon
takana lämpeni naapurin sauna
vilja oli jo tuleentunut
syksymmällä piti päästä omaan
lämpöiseen tupaan

 

Juhani Vierimaa

 

 

 

Metsä minussa: Jäi vain huikea keltainen valo ja runkojen syvä tummuus

Päivi K-Aira.jpg

Kuvaaja Päivi Kahila

Rakastan puita. Niiden vahvuutta, elävyyttä ja kaveruutta, sillä ne antavat ihmisten ja eläinten kiivetä itseään pitkin ja rakentaa pesiä tai nakuttaa koloja. Ihailen niiden oksien ja runkojen ääriviivoja, joilla ne piirtävät itsensä ilmaan. Puu voi peittää yksitoikkoisen betoniseinän rungollaan ja oksiensa ulokkeilla, vahvoilla ja siroilla käsivarsilla, joilla se kurottelee joka suuntaan.

Entä puiden näkymätön elämä maan sisässä! Tai kyky hengittää ilman hiilidioksidia ja auringonvalon energiaa. Puu on täydellinen, huippuunsa viritetty ihmeitä tekevä kokonaisuus.

Puu kykenee olemaan yhteydessä kaikkeen mitä on: maaperän kosteuteen ja ravinteisiin, auringon energiaan ja ilman kaasuihin. Se tuottaa meille happea ja luomansa uudet yhdisteet se kuljettaa juuri sinne missä uutta materiaalia kulloinkin tarvitaan. Se kukkii, kasvattaa silmuja ja lehtiä ja kylväytyy ympäristöönsä. Yhteistyöllä puut hätistävät tuholaisia ja viestivät vaarasta naapureilleen. Samanaikaisesti ne vuosikymmenestä toiseen ovat itsestään selviä paikan haltijoita, kuin aina olisivat olleet siinä juurinensa maahan kytkettyinä, tuulista ja myrskyistä piittaamatta.

Itse emme osaa vastaavaa aikaansaada, osaamme vain hyödyntää tai muokata kasvua, jonka luonto niin taitavasti luo. Silti me saatamme huolettomasti kaataa puun omiin tarkoituksiimme tai ihan vain huviksemme jotain tehdäksemme.

Lapsena Tehtaankadulla kiipesin pihakoivun tukevalle alimmalle oksalle, joka tuntui asettuneen siihen juuri lapsia odottamaan. Paksun hangen ansiosta kiipeäminen oli talvella helppoa. Oksalla kävin istumassa minä ja sisarukseni ja taisi sille kiivetä joku naapurinkin tyttö. Toisella kymmenellä ihailin salskeita suorarunkoisia mäntyjä lähistön hiekkakuopilla, jossa talvisin laskimme mäkeä ja kesäisin poimimme puolukoita kanervien ja variksenmarjojen seasta. Ilta-auringossa punaruskeana hohtava runkojen holvisto teki minuun vaikutuksen. Niiden vihreä neulasto oli jo vetäytymässä hämärään, kun punaiset rungot ilmoittivat, että hetken voit vielä katsoa meitä, mutta pian sinun pitää mennä kotiin.

Aikuisena koin puiden holviston uudestaan, tosin oli syksy ja Tampereen Aleksanterin puiston puut korkealle kurkottavia muhkuraisia vaahteroita, joiden kultaiset lehdet loistivat ylhäällä latvoissa ja alhaalla peittivät maan. Muut värit katosivat, jäi vain huikea keltainen valo ja runkojen syvä tummuus. Tuolloinen kotini sijaitsi aivan metsän vieressä. Sen seinämä oli vain muutaman metrin päässä ikkunastamme ja polku vaskitsan ja näsiän kätkevään vihreyteen alkoi tontin kulmalta.

Helsingin Haagassa sain oman pihapuun. Minä ja kissani emme saaneet silmiämme irti talon vieressä kasvavan valtavan koivun oksanhaarasta, jonne pieni lintu uutterasti kasasi pesän vain parin metrin päähän meistä. Pehmusteeksi se keräsi parveketuoleihin jääneitä kissankarvoja. Linnut hautoivat ahkerasti vuoron perään, mutta orava vei vastakuoriutuneet poikaset, joiden näkemistä olimme niin kovasti odottaneet. Joskus ikkunoista heijastuva valo osui tyhjään surulliseen pesään ja palautti odotuksen mieleeni. Koivun takana tien toisella puolen notkelmassa kasvoi tumma kotimetsä, jonka ilme muuttui vuodenaikojen ja vuorokaudenajan mukaan. Auringon kierto nosti toisinaan esiin pienet harmaarunkoiset haavat kuusien ja mäntyjen joukosta.

Kun kauan sitten vierailin veljeni luona Espoon Kauklahdessa, tartuin piirustuslehtiöön parvekkeella istuessani. Luonnostelin näkymästä piirroksen, jonka nimeksi tulin Metsän laitaa. Samoin Pälkäneen kyläpaikassa silmäni poimivat peltojen takaa puiden rykelmän. Peltoaukean linnunlaulupuut asettuivat kauniisti ryhmään kaukana tarkastelupaikastani. Sain siitä pienen grafiikanlehden, jonka kuuset alkoivat pian muistuttaa italialaisia sypressejä.

Nykyisen kotini pihanäkymä oli tyhjä, kunnes pihatalkoissa istutimme sinne omenapuun. Linnut istuvat sen oksilla. Taas kerran tontin kulmalta lähtee polku metsään. Olenko aina tarkoituksella hakeutunut asumaan kaupungin laidalle, meren ja järven tuulilta suojaavan lämpimän metsän lähelle? Paikkaan, jossa koska tahansa voin kävellä neulasilta tuoksuvien puiden luokse.

 

Aira Saloniemi

Metsä minussa: Villiomenapuu

5-juha-k-elina

Kuvaaja Juha Kauppila

Sen jälkeen kun tapasimme viimeksi ja viimeisen kerran minä menin metsään ja löysin sieltä villiomenapuun. Puu oli vuosikymmenet sitten hylätyn maalaistalon mailla, mutta en osannut kuvitella, että puu olisi joskus ollut hyödyllinen tarhapuu. Että talon emäntä, kuka hän sitten olikin ollut, olisi ravistanut oksia, poiminut pudokkaat ja valmistanut niistä hilloa talven varaksi maakellariin. Että emäntä olisi valikoinut suurimmat ja mehevimmät hedelmät pojilleen ja näiden ahneet hampaat olisivat iskeneet kiinni kuoreen, joka olisi raksahtanut rikki ja hedelmänmehua olisi valunut poikien poskille.

Minä maistoin vihreää omenaa, sen raju, karvas maku tirautti silmiini kyyneleet. Istuin kivelle. Suuri kuusi yritti peittää varjollaan minut ja omenapuun, mutta aika kului, aurinko muutti paikkaa ja varjo siirtyi, puu ja minä lämmittelimme syksymetsän värihehkuisessa valossa. Lepät ja haavat olivat pyrkineet tukahduttamaan omenapuun kasvun vesomalla juurista, mutta turhaan, hedelmäpuu oli ehtinyt kasvaa hoitamatonta taimikkoa kookkaammaksi. Räpyttelin silmistäni veden, söin omenan loppuun ja otin seuraavan. Kolmas omena ei maistunut enää kirpeältä.

Samalla kun pureksin ja nielin minä ymmärsin. Puu puhui minulle. Puu kehotti minua päästämään irti ja aloittamaan uuden matkan. Jos minulla olisi ollut tilaisuus kertoa se sinulle, niin sinäkin olisit ehkä ymmärtänyt. Tai ehkä et, mistä minä tiedän, tunsimme toisemme niin lyhyen aikaa ja kaikki katkesi. Eivät ne hyeenat tienneet, mitä ne oikeasti katkaisivat, kun ne ajoivat minut pois. Meistä ne eivät tienneet ollenkaan ja se on sinun onnesi, koska joudut edelleen kohtaamaan ne arjessa. Minä en maininnut sinulle nimiä, mutta kyllä sinä tiesit, ketkä minut pakottivat pois. Emme me ymmärtäneet sinä ja minä, miksi niin tapahtui enkä minä edelleenkään tajua kaikkea, saati hyväksy. Olin erilainen, kuriton, aivan kuin puu jonka hedelmiä ei ollut tarkoitettu hyötypöytään, kasvattamaan uusia sukupolvia, jatkamaan muuttumattomia perinnäistapoja. Metsäänkään se puu ei kelvannut, mutta se ei piitannut muiden puiden paheksunnasta, vaan jatkoi omapäistä kasvuaan.

Keräsin taskut täyteen omenoita ja lähdin kulkemaan. Ajattelin hyeenoita, jotka saivat mitä halusivat. Mutta enemmän minä ajattelin sinua. Olit lähelläni, vaikka et ollut, maistoit villiomenaa, jonka minä ojensin.

 

Elina Salmivirta

Metsä minussa: Kaarisahametsästäjä

5. Pertti - Annika (1).jpg

Kuvaaja Pertti Oittinen

Minulla on valoisa puoli. Ihailen vanhoja metsiä ja suuria puita. Kammoan avohakkuita. Haluan kulkea metsissä hitaasti ja hiljaa, pysähdellen ja katsellen. Kuuntelen metsän ääniä ja kiipeän kallioille. Talvisin hiihdän.

Kaupunkimetsä käy yhtä hyvin kuin erämaa. Harmistun ainoastaan siitä, jos tapaan metsässä ihmisiä, varsinkin jos he puhuvat kovaan ääneen. Huutamista ja kailottamista en siedä, se on lintujen etuoikeus.

Minulla on pimeä puoli. Mielipuuhaani mökillä on sahaaminen, varsinkin nyt, kun sahassa on uusi, hyvä terä. Kuljen pusikoissa kaarisahan kanssa kuin vaaniva metsästäjä. Kaadan pystyyn kuolleet, lahot ja huonokuntoiset puut, en kauhean suuria sentään.

Kesällä kaadoin ihan hyväkuntoisen tervalepän, koska luulin, että se on laho. Siitä on vieläkin huono omatunto. Ei se puu kuitenkaan hukkaan mennyt, sillä sahasin sen sopivan pituisiksi pätkiksi. Jäi muiden tehtäväksi pilkkoa rungon pätkät klapeiksi.

Olen kasvanut maalla ja katsellut koko ikäni, miten miehet pilkkovat klapeja. Itse en ole sitä taitoa oppinut. Viimeksi kun yritin, minulle sanottiin hetken päästä, että jos kuitenkin menisit sahaamaan. Ehkä näin on parempi: kaarisahalla en voi saada vakavaa vahinkoa aikaan, kirveenisku jalkaan olisi ikävämpi päätös mökkireissulle.

 

Annika Salmenlinna