Metsämuisto: Hiihtoreissu kuutamoisessa metsässä

Kuva Pertti Oittinen

Synnyin viisikymmenluvulla keskelle metsiä, peltoja ja järviä, maaseudulle Keski-Suomeen. Siellä vietin ensimmäisen kolmanneksen tähänastisesta elämästäni. Sen jälkeen olen ehtinyt asua jo lähes 40 vuotta täällä pääkaupungissa. Ei kyllä uskoisi! Vaikka elämäni on nyt täällä, on aina elähdyttävää käydä kotiseudulla. Siellä tulee runsaasti muistoja mieleen. Ihmisen väkevimmät muistot ovat kuitenkin lapsuudesta ja nuoruudesta.

Metsään liittyviä muistoja minulla on paljon. Ne ovat kaikki hyviä muistoja. Metsä on minulle turvallinen ja rauhoittava paikka. Isäni oli maanviljelijä. Minä olin hänen apumiehenään lomilla ja myös kun vietin yhden välivuoden lukion jälkeen. Olin isän mukana töissä kotipiirissä, pelloilla ja metsässä sekä verkkoja laskemassa ja kokemassa.

Eräs mieleen nouseva metsämuisto liittyy talveen ja hiihtämiseen. Muisto on kuusikymmenluvulta. Olin luultavasti noin kymmenvuotias. Oli talvi ja ulkona oli tunnelma, jota voisi kutsua jopa taianomaiseksi.  Taivas oli pilvetön ja oli täysikuu. Uusi puhdas lumi oli kuorruttanut kaiken. Kuutamossa pystyi touhuamaan hyvin vaikka auringonvaloa ei ollut enää lainkaan. Ilman kuun valoa ulkona ei pimeän aikaa olisi nähnytkään mitään, paitsi kovin suppeassa pihapiirissä. Maalla ei ollut sellaista hajavaloa, jollainen vallitsee täällä kaupunkitaajamassa aina pimeän aikaan. Kun maalla oli oikeasti pimeää, ei nähnyt edes omaa kättään.

Niin, muistan kun olimme tuolloin hiihtämässä sisarusteni kanssa kuun valossa. Latu kierteli pelloilla ja metsässä. Syvälle metsään se ei kuitenkaan mennyt. Oli mukava pikku pakkanen mutta kylmä ei ollut yhtään. Ei hiihtäessä koskaan kyllä tullutkaan kylmä, muutoin kuin ehkä varpaisiin tai sormiin. Oli mukava katsella taivasta, kun pilviä ei ollut katsojan ja tähtien välissä. Nuoret silmät näkivätkin tuolloin vielä tarkasti. Kyllä niitä tähtiä olikin paljon! Avaruus oli todella kaunis ja ihmeellinen.

Metsässä latu kierteli puiden välistä ja lumisten oksien alitse. Oli täysin hiljaista. Ei siellä maalla pimeän aikana ollut mitään toimintaa ulkona, ainakaan metsässä. Koti tuli aina välillä näkyviin metsän reunasta. Kodin valaistus näytti keltaiselta ja hyvin kotoisalta. Siinä hiihtäessä tuli sellainen tunnelma, jota voinee verrata jonkinlaiseen flow-tilaan. Tuota termiä ei kyllä varmasti ollut vielä keksittykään. Tuntui että kaikki oli hyvin ja kohdallaan. Oli luistava keli ja vauhti tuntui kovalta siellä oksia väistellessä ja puiden varjojen vilistäessä ohi. Ilmakin oli niin ihmeellisen raikasta! Kun lopulta maltoimme lopettaa ulkoilun ja menimme sisälle, oli siellä ensin epämiellyttävän kirkasta. Nälkä oli jo todella kova ja ruoka sitten maistuikin hyvältä.

Seuraavana oli ohjelmassa läksyjen tekemistä. Se ei sitten ollutkaan yhtä kivaa, mutta kyllä ne läksytkin tuli tehtyä, kun oli sellainen kohonnut mieliala päällä.

 

Pertti Oittinen

Sitten kiivettiin puuhun

Pukkisaari-080417-Virpi43

Kuva Virpi Peltola

Olen tullut siihen ikään, että halusin tai en, ikä on iso numero. Voin vakuuttaa, että takana on pitkä putki työvuosien. Olen tehnyt töitä, elättänyt perhettä, kasvattanut omat lapseni ja lisäksi työelämässä, sijaishuollossa olleita. Vanhahtavaan tyyliin olin samassa työpaikassa melkein neljäkymmentä vuotta.

Opiskelin Taideteollisessa oppilaitoksessa, Ateneumissa, josta tuli taideteollinen korkeakoulu ja lopulta Aalto-yliopisto. Opiskelin taideaineita, niin kuin taiteilijan kuuluukin. Minulla oli hyviä opettajia ja olin saamaani opetukseenkin tyytyväinen. Jo oppikoulussa, Kuopion Yhteiskoulussa olin hyvissä käsissä. Minulle tärkeimmät, suomen ja piirustuksen opettajat olivat asialleen vihkiytyneitä erinomaisia pedagogeja.

Olen kiitollinen oikeastaan jo kansakoulun ensimmäiselle opettajalleni, jota muistan yhä suurella lämmöllä. Hän oli melkein vastavalmistunut ja hänen ajatuksensa olivat sen mukaisesti uusia ja raikkaita. Voi olla, että olen nyt, vanhemmalla iällä alkanut ymmärtää tuon ensimmäisen opettajani arvon. Hän oli suuri rakkauteni. Hän toi opetukseen luovuuden. Kerroimme improvisoituja tarinoita ja nautin niistä suunnattomasti. Ei edes vuosien mittaan lisääntynyt kurinalaisuus, rutiini, tylsät tai väsyttävät oppitunnit ole kaataneet tuota lapsen uskoa, luottamusta omaan tekemiseen.

Nyt olen sitten tilanteessa, että alan miettiä mitä minusta tulee. Kuusikymmentäluvulla olin villi ja vapaa. Seitsemänkymmentäluvulla olin vain villi, mutta vapaus oli jo suhteellista. Aikuistun siinä mielessä, että otin vastuuta, perheestä, työstä. En kuitenkaan ajatellut loppuun saakka uraani taiteilijana. En halunnut liittyä mihinkään järjestelmään, joka ei vaikuttanut välttämättömälle. Vaikkapa taiteilijaseuraan. Hämmästyttävää ottaen huomioon, että toimin aktiivisesti ay-liikkeessä ja otin osaa moniin yhteiskunnallisiin rientoihin.

Töitä olen kuitenkin tehnyt taiteilijana. Lähes kolmekymmentä vuotta minulla on ollut oma työhuone. Olen määrätietoisesti kehittänyt itseäni ja ilmaisuani. Minulla on ollut visio, joka ei ole pelkästään koulusta ja opettajilta saatu vaan aivan oma tapa ajatella ja kuvata maailmaa. Olen soveltanut vanhoja tekniikoita uusiin ja keksinyt omiani.

Olen tuonut töitäni esille tänä aikana kiihtyvällä vauhdilla, kirjastoissa, sairaaloissa ja muissa julkisissa tiloissa ja sen lisäksi gallerioissa ja vaikkapa näyteikkunoissa. Niitä ovat nähneet lukemattomat ihmiset ja jotakin olen myynytkin. Olen ollut oman tieni kulkija. Siitä syystä olen jäänyt valtavirran ulkopuolelle. Mutta ilman julkista tunnustusta jäänyt myös ilman apurahoja ja tukea.

Kotigalleriassa minulla on parhaillaan menossa viides näyttely. Se on alkanut vuosittain ystävänpäivänä 14.2. ja jatkunut naistenpäivään 8.3. saakka. Kotigalleriassa on ollut myös kotikonsertteja, kuten tänäkin vuonna. Päättäjäisten ohjelmassa on jo toisen kerran cembalokonsertti. Cembaloa soittaa Pilvi Listo-Tervaportti teemalla ”Bachia maaliskuuhun”.

Mutta olen tullut myös siihen ikään, että omanarvotuntoni on kohdallaan. Minä olen aikamies! Taiteilija isolla teellä. Apurahojen ja jäsenyyksien hakemisen olen jättänyt ja toiminut todennäköisesti pohjalaisella jääräpäisyydellä:” Pitäkää tunkkinne! Minä kyllä pärjään ilmankin!”

Silti pohdin välillä, olenko minä taiteilija. Harrastajaa pidän lähes loukkaavana ilmaisuna. Kaikki kunnia harrastajille. Taide on minulle itse elämä ja elämä on taidetta. Voidaanko sanoa, että joku on liian vanha taiteilijaksi? Tai mitä taide on? Onko näyttely arvosteltu Hesarissa?  Onko oltava jonkin modernin suuntauksen edustaja ollakseen taiteilija?

Tärkeämpää kuin kirjoittaa metsästä on metsä itse

Olen tullut siihen ikään, että kysyn: Kuka on taiteilija? Ja vastaan itse. Minä olen taiteilija. Nyt kirjoitan metsäaiheisia tekstejä ja mietin; menköön syteen tai saveen.

Minä teen ja kirjoitan mitä minä haluan. Metsäsuhteeni alkaa siitä, että huudan metsään ja metsä vastaa. Minä ymmärrän metsää ja se minua.

Ajattelen, että tärkeämpää kuin taide on elämä, jota se heijastaa. Tärkeämpää kuin kirjottaa metsästä on metsä itse. Metsä on elämän arvoituksen toinen koti. Ensin noustiin merestä maalle. Sitten kiivettiin puuhun. Oltiin jo melkein huipulla. Sitten joku oppi lentämäänkin. Ensin puusta puuhun, sitten vapaasti kuin albatrossi.

Unohdetaan valitukset. Jokaisen on rakennettava oma polkunsa ja seurattava sitä. Minä olen päättänyt kehittää omaa ilmaisuani riippumatta siitä mikä kannattaa juuri nyt. Minulla on vahva tunne, että seuraavien kymmenen vuoden aikana teen kaikkein parhaimmat työni, saan niitä esille ja ne saavat aivan niin paljon arvostusta kuin ne ansaitsevat. Luotan yhä kouluaikaisen ammatinvalinnan ohjaajani sanoihin: ”Teet sinä mitä tahansa, lopulta sinä lyöt itsesi läpi”.

Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston.

Juhani Vierimaa

Metsä minussa: Seikkailu kiertyy kuin karkkinauha mökin ympärille

5. Leena LN - Kaisla.JPG

Kuvaaja Leena Laurikainen-Nuorteva

1.

Hengitän raskaasti
Suonsilmä minussa pulppuaa viimeisiä saattohoitojaan.
Syvyyteen kallioperän ruhjeeseen hakeutunut eksynyt.
Pohjaveteni virtaa kaikilla mantereilla,
mannerlaattojen taitekohta hiertää ikäväni verille

Lähtösi jätti minut
kuin kaivoon hukkuneen päästäisen.
Saastutit minut

Koivut kiertävät minut kaukaa.
Kylillä puhutaan

Magman kuumentamana me nousimme.
Valtameren pohjan musta savuttaja.
Vulgaarinen vulkaaninen kuumuus rakasti.
Onkaloni olivat täydet sinusta.

Lähdit.
Suolinukkassani on palaamattomien askeleidesi painaumat.
Yö ei noussut eikä laskenut.
Se seurasi minua kuin vanha ystävä.
Minussa pimeni.
Vedin itseni sikiöön,
löytymättömäksi lähteeksi.

Raavin päälleni sammalta.
Rohtuneet huuleni vain näkyvät.
Haukon niitä kalan suulla
Pulputan hiljaa
Hoitaja löytää minut – ei kukaan muu.
Tietää kolmen kiven suuntamerkin
Sydänkäyräni kartaa korkeuseroja
sitten se on tasainen tyyni järvenpinta.

 

2.

Kihisen kuin männynneulasten karikekerros kaleidoskoopin alla vaihtaen kuviota elämänhalun vaihtoaskeleilla.
Hyppy.
Jalkani ovat liian kevyet korkeuserojen kompastukselle.
Havisen uteliaisuutta kuin syystuulen soittama ksylofoni haavan lehdillä.
Elämä on auki.
Mahla virtaa mahdollisuuksia.
Sikaripunkit röyhyttelevät onnea ihollani syntyneen varpajaisissa.
Ylpeyttä suonissani kuin ikuinen kelohonka kertakäyttöisten joukossa.
Uteliaan onni on kevyt ja arvaamaton kuin sudenkorennon tanssi.
Voima kuin muurahaisen painonnosto
Usko kuin neliapilaseppele jokaiselle elämänjuhlan vieraalle.
Välkkyvät silmät yön pimeydessä kutsuvat ensirakastumisen leikkiin.
Pelko ei asu tuntemattomilla poluilla.
Kuolema ei tartu katiskan ristikkoon.
6-0 selvitän ikuisuuden kysymykset.
Gepardin on turha yrittää.
Olen jo kaukana.
Tahallani eksynyt.

 

3.

Vaarin kantapäillä asuu turva kun lähdemme retkelle peräkanaa
Pieni ja iso askel
Metsän kukkaro
Minulla on koko viikkoraha taskussa

Vaarin tarinoissa viidenpennin karkit
Metsän yllätyspussi

Seikkailua on harkittu tarkkaan koko viikko
Katinkulta kimaltelee mielessä
Mummon kivikova toffeerakkaus

Minä pompin kuin poksahteleva karkkijauhe
kintereillä on pysyttävä
Pikku karhu ja Iso karhu

Rosvo Rudolf maalaa suurta seikkailua hitain sanakääntein
Minä kuvittelen tasangot ja seeprat

Seikkailu kiertyy kuin karkkinauha
mökin ympärille.

Minä ja Vaari
Vaari ja minä
Kaisla Löyttyjärvi

Metsä minussa: Rannassa männyt, ne kauneimmat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuvaaja Antti Kauppi

Tämä se on, sanon, – otan tämän. Edessä suuret ikkunat,  niiden takana mäntymetsä, joka peittää näkyvistä muut talot.  Olen latvojen korkeudella ja näen vain männyt  ja taivasta niin pitkälle kuin jaksan katsoa. Takana ovat vuodet kaupungin keskustassa, missä ikkunasta näkyy toinen ikkuna.

Tämä se on, isäni sanoo monta vuosikymmentä aikaisemmin ja vetäisee nimensä kauppakirjaan, jolla valtion omistama merenrantatontti siirtyy hänen omistukseensa.

Alussa on vain kaksi töyssyistä pyöränjälkeä metsän halki, kuorma-auto ja klubiaskin kanteen piirretty,  sotavuodet silmissä siintänyt unelma. Perillä metsä vielä sateen jälkeen tuoksuvana, taustana hiekkaranta ja auringosta välkkyvä meri. Männyt ovat iskeneet juuret lujasti hiekkaan, vankat oksat ovat  väistäneet tuulta käppyrään. Kuuset ovat vetäytyneet yhteen tontin laidalle.

Nuo kuuset mie kaadan kaikki pois, isä sanoo, -tuovat vain hyttysiä. Männyistä mie säästän kauneimmat,  meren puolelle. Muut kaadan ja vien sahalle.

Isä kaataa kuusikon ja rakentaa oksista intiaanimajan, vie sahalle männyt, kulkee edestakaisin päässä kulmista solmittu nenäliina. Aurinko lämmittää  niskan punaiseksi, käsiin jää pihkasta jäljet.

Mökissä on sauna ja saunakamari. Kun sauna on kerran lämmitetty ja yö valvottu kuumassa kamarissa seinän takana, isä kantaa kiukaan ulos ja tuo kaupungista hellan. Nyt meillä on kaksi huonetta ja veranta. Illalla hyttyset parveilevat verannalla. Isä hakee kaupungista lasit. Sen jälkeen meillä  on kaksi huonetta ja lasiveranta. Ja rannassa männyt, ne kauneimmat, uljaina kohti taivasta.

Juhannuksena otetaan valokuva: istun männynoksaan ripustetussa keinussa.  Äidillä on leveähelmainen, avokaulainen leninki, kaulassa helmet, ja isällä valkoinen kesäpuku. Hän nojailee rennosti mäntyyn, jonka oksat ulottuvat melkein maahan.

Minä olen silloin neljän, veljeni kahden ja sisareni yhden vuoden ikäinen.

Kiinteistönvälittäjä hymyilee. Hän tietää, että tärkeimpiin ostopäätöksiin vaikuttaa usein alitajunta ja että uusi koti valitaan helposti tunteella. Tarvitaan vain jotain tuttua: lämpimän leivän tuoksu keittiöstä, pehmeästi  natiseva parketti jalkojen alla, merelle  aukeava näköala.

Tai mäntymetsä ikkunan takana.

Arja Heiman

Metsä minussa: Rakastettuni, impeni

 

kirjoittaja-kari

Kuvaaja Pauliina Tuomikoski

Otit helmoihisi minut jääkauden jälkeen, kun tulin kaukaa ravinnon perässä. Syleilit minua lämpimästi kivikaudella ja ruokit riistallasi, marjoillasi, sienilläsi. Sinua, morsiameni, kaskesin, poltin elävältä. Tuhkastasi kasvoi ruis leiväkseni leivottavaksi ja lannoitit maaperäni otolliseksi nauriilleni lihoa.

Sinusta riitelimme patruunan kanssa. Tämä Tukholmasta tullut pohatta kielsi minulta kaskiviljelyn ja halusi, että toimitan sinut hiiliksi hiekkahaudassa kärvennyttynä ruukin tarpeisiin. Ruotsi-Suomen vuorikollegion luvalla ruukinpatruuna kuumensi lämmölläsi miiluissaan järven pohjasta nostetun savisen mönjän. Synnytti järvirautaa. Siitä taottiin silitysrautoja ja paistinpannuja koteihin sekä aseita Krimin sotaan.

Sinun ruumiisi ryöstön tähden hiivin pimeänä lokakuun yönä patruunan ikkunan taakse ja ammuin hänet hirvitorrakollani. Kuoli ennen kuin lääkäri ennätti pitkän hevosmatkan takaa apuun.

Sinä tanssitit ja liehittelit keijuja, maahisia ja haltijoita salaisissa yöllisissä juhlissasi. Minä olin peijaisissa Pasalan talossa. Härkä oli tapettu. Uunista juuri otettuna sen tuoksu sai veden kihoamaan kielelleni. Ahmin höyryävää sonnia ja join salojesi suojelussa tiputtua pontikkaa patruunan luonnollisen kuoleman kunniaksi. Niin tekivät muutkin kruununtilalliset ja torpparit.

Sinusta minä rakensin töllin, torpan, talon, aidanseipäät, ruuhen, veneen ja jalkapuut häpeäpaaluksi kirkon portaille

Sinua rakastin. Istutin Sinut pienenä taimena hiekkarinteeseen. Kasvoit mahtavaksi. Jalkojesi juureen tulivat rivoja puhuvat, känsäkouraiset jätkät, pihkaisissa pussihousuissaan ja kaatoivat sinut röyhkeästi maahan. Raiskasivat Sinut, neitsyeni. Sahasivat määrämittaan. Sitoivat Sinut nipuiksi. Tukkijätkät, Tuonelan lautturit, veisasivat Olavi Virran iskelmiä ja uittivat jäänteesi virtaa alas tehtaalle.  Siellä Sinut puristeltiin pahviksi.

Ohuena, kalpeaksi valkaistuna Sinä tulit tulisen viiran päällä kartonkitehtaan prosessin loppupäähän. Olit vielä lämmin kuin juuri paistettu joulupipari. Tuoksuitkin. Sinut oli pyöritetty rullalle. Kiedoin käärinliinoiksesi rautakiskot, jotta satamien ahtaajat eivät ruhjoisi Sinua.

Jokaisesta kartonkirullasta vuoromestari repäisi näytteen. Tutki sitä. Hyväksyi jalostetun ruumiisi myytäväksi. Piirsi tussillaan alastoman naisen näytepalalle. Heitti pahvin maahan. Reheviä, laihoja, lihavia, isorintaisia, litteätissisiä, isopeppuisia ja lattapyllyisi naisia lojui sikin sokin tulisen prässikoneen höyryttämän tehtaan tylyllä betonilattialla. Yövuoron väsyttämälle äijille se kävi kehityskeskustelusta, eroottisesta ja kiimaisesta.  Siivoojan Huttusen Vienon, kolmen aviottoman lapsen yksinhuoltajan, saivat mestarin piirtämät Goyan Mayat, alastomana rötköttävät naiset, tokaisemaan: ”Hellurei ja pillu ruotsiksi!!!”

Metsäni, Sinun soillasi kurjet ylväästi tepastelivat ja virvatulet syttyivät kuumina hellepäivinä. Sinne ryntäsivät turvefirman metallimammutit. Möyhensivät korven. Ruhjotusta maastasi valui humusta järveeni. Se ruskisti veden ja tappoi vaelluskalani. Metsäni, haluan palavasti Sinua. Vapiset haavanlehtenä, kun samoilen kumpareillasi, sammalmättäilläsi ja poluillasi. Älä pelkää! Olen ystäväsi. Ota minut! Syleilysi antaa levollisen mielen.

Kari Arola