Pieni hetki Diakoniapuistossa

Kuva Virpi Peltola

Osallistuin 11.-20.5. työväenopiston järjestämälle Juha Hurmeen Metsäteatterin mestarikurssille. Kurssi avasi silmäni näkemään mitä kaikkea voi tehdä ilman rahaa ja sisätilaa, jos vain ideoita ja intoa löytyy. Kurssin aikana suunnittelimme pienryhmissä erilaisia teatteriesityksiä, jotka sijoittuivat joko kuvitteelliseen metsään tai Helsingin alueelle.

Neljän naisen ryhmämme valitsi teatteriesityksemme paikaksi Diakoniapuiston, joka sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn Helsinginkadun ja Kolmannen linjan kulmauksessa. Ryteikköiseen puistometsään ei tavallisesti tule kiinnittäneeksi huomiota. Puisto onkin saanut vesakoitua ja roskittua rauhassa.  Esityssuunnitelmamme yhtenä lähtökohtana oli Helsingin kaupungin uutinen puiston siistimistalkoista. Uutisen mukaan talkoot oli pidetty 29.3. mutta vieraillessamme puistossa toukokuun puolessa välissä  puisto oli yhä sotkuinen.

Vierailu puistossa olikin sitten ikimuistoinen. Lehdet rahisivat pahaenteisesti kenkien alla kääntyessäni kadulta puistoon. Katsoin tarkkaan mihin astun. Vasemmalla kohosi sammaleinen kallio. Siellä täällä kasvoi muutama puu. Kallion seinämän painaumassa olisi voinut majailla joku, mutta onkalo oli liian pieni suojatakseen sateelta. Oikealla kohisi vilkas katu, joka kulki puistoa korkeammalla, kaiteen takana.

Mustarastas lauloi voimakkaalla äänellä. Laulu kantautui kirkkaana kadun huminan ja Linnanmäen kirkunan yli. Lintu istui turvassa puussa. Toivoin, ettei se laskeutuisi tänne alas, lehtien alta pilkottavien lasinsirpaleiden sekaan.

Kiipesimme rinnettä ja pysähdyimme katsomaan kadulla kulkevia ihmisiä. Täältä aidan takaa minäkin uskalsin seurata tuntemattomia. Ihmiset reagoivat välittömästi pieneen muutokseen katukuvassa. Vaikka olimme neljä aivan tavallista naista, näytimme selvästi muiden silmissä sekä oudoilta että pelottavilta. Jalankulkijat vilkuilivat meitä nopeasti ja kävelivät ripeästi ohitsemme teeskennellen etteivät olleet huomanneet mitään erikoista. Joukko teinityttöjä sai hysteerisen naurukohtauksen. Pyöräilijät uskalsivat katsoa pitkään, ilmeisesti koska heillä oli kulkuneuvo, jolla voi polkea nopeasti tilanteesta pois.

Itse olisin luultavasti reagoinut samoin. Olisin pitänyt naisia hoitamattomassa puistossa vaarallisina, vilkaissut ja jatkanut puolijuoksua matkaa. Olisi tuntunut uhkaavalta, että minulle tuntemattomat ihmiset käyttäytyvät poikkeavalla tavalla: katselevat ja jopa vilkuttavat ryteiköstä. Se olisi ollut vähintäänkin epäilyttävää, jotain sellaista, johon en haluaisi sekaantua. Todennäköisesti olisin ajatellut, että ainakaan ei kannata ottaa noihin hulluihin katsekontaktia, vaikka eihän puistossa seisomisessa sinänsä ole mitään omituista, on puisto kuinka siivoton tahansa.

Avainsana onkin ”tuntematon”, ”vieras”, ”sellainen, josta en tiedä mitään”. Nuo puistossa seisojat olisivat minusta pelottavia vain siksi, etten tunne heitä, enkä siten osaa aavistaa heidän aikeitaan. Tuttu ihminen hylätyllä joutomaalla ei paljon säväyttäisi.

Samalla tavalla luonnon näkeminen ja näyttäminen paikassa, jossa emme ole sitä tottuneet näkemään, hätkähdyttää. Hetkeksi normaali niksahtaa paikaltaan ja paljastaa toisenlaisen, vaihtoehtoisen maiseman. Huomaamaton ryteikkö – musta piste näkökentässä – kirkastuu. Voin teeskennellä, etten edelleenkään näe sitä tai uskaltautua katsomaan, mitä tapahtuu.

Annika Salmenlinna

https://www.hel.fi/uutiset/fi/rakennusvirasto/diakoniapuiston-puistometsaa-siistitaan-yhteistyolla-29.3

Metsän kosketus –työpaja Maailma kylässä -festivaalilla 27.-28.5.2017

Maailma kylässä-festivaalin Metsän kosketus -työpajassa kuvattiin lähes 250 kosketusta. Kuvat löytyvät blogin etusivun oikeasta alalaidasta Maailma kylässä -kuvagalleriasta, josta voi ladata oman kuvansa. Kaikista vuoden aikana Metsän kosketus-työpajoissa otetuista kuvista kootaan näyttely Metsäfestivaalille 1.-2.12.2017.

Kiitos kaikille työpajaan osallistuneille!

 

Metsämuisto: Eväitä puiden juurella

Maarit Seppelinin lapsuudenkuva Pertti Oittisen uudelleen kuvaamana Seurasaaressa 8.4.2017.

Metsä on ollut minulle tärkeä lapsesta lähtien. Vanhemmat veivät minut retkelle lähimetsään, istuin ja mietiskelin erään tietyn koivun oksalla. Söimme eväitä puiden lomassa. Aloitin myös hiihtämisen metsissä jo ennen kouluikää. Tämä harrastus jatkuu edelleen ja tunnen, kuinka metsät tuovat virkistystä ja hyvää oloa. Metsissä rentoutuu ja huolet unohtuvat.

Metsässäni kasvaa vanhoja ja korkeita puita. Olen vienyt lähimetsiin ulkoilemaan lapsia, nuoria ja vanhuksia. Tuntuu kuin metsät olisivat puhuneet ja tuoneet hyvää oloa myös heille. Eri vuodenaikoina metsät näyttävät erilaisilta. Ainoastaan liukkailla kevättalven keleillä metsään meno ilman lumikenkiä arveluttaa. Kevään tultua pitemmälle lintujen laulu kuulostaa parhaalta juuri metsissä. Metsä on uusiutuva luonnonvara, mutta sekin kaipaa suojelua!

 

Maarit Seppelin

Metsämuisto: Hiihtoreissu kuutamoisessa metsässä

Kuva Pertti Oittinen

Synnyin viisikymmenluvulla keskelle metsiä, peltoja ja järviä, maaseudulle Keski-Suomeen. Siellä vietin ensimmäisen kolmanneksen tähänastisesta elämästäni. Sen jälkeen olen ehtinyt asua jo lähes 40 vuotta täällä pääkaupungissa. Ei kyllä uskoisi! Vaikka elämäni on nyt täällä, on aina elähdyttävää käydä kotiseudulla. Siellä tulee runsaasti muistoja mieleen. Ihmisen väkevimmät muistot ovat kuitenkin lapsuudesta ja nuoruudesta.

Metsään liittyviä muistoja minulla on paljon. Ne ovat kaikki hyviä muistoja. Metsä on minulle turvallinen ja rauhoittava paikka. Isäni oli maanviljelijä. Minä olin hänen apumiehenään lomilla ja myös kun vietin yhden välivuoden lukion jälkeen. Olin isän mukana töissä kotipiirissä, pelloilla ja metsässä sekä verkkoja laskemassa ja kokemassa.

Eräs mieleen nouseva metsämuisto liittyy talveen ja hiihtämiseen. Muisto on kuusikymmenluvulta. Olin luultavasti noin kymmenvuotias. Oli talvi ja ulkona oli tunnelma, jota voisi kutsua jopa taianomaiseksi.  Taivas oli pilvetön ja oli täysikuu. Uusi puhdas lumi oli kuorruttanut kaiken. Kuutamossa pystyi touhuamaan hyvin vaikka auringonvaloa ei ollut enää lainkaan. Ilman kuun valoa ulkona ei pimeän aikaa olisi nähnytkään mitään, paitsi kovin suppeassa pihapiirissä. Maalla ei ollut sellaista hajavaloa, jollainen vallitsee täällä kaupunkitaajamassa aina pimeän aikaan. Kun maalla oli oikeasti pimeää, ei nähnyt edes omaa kättään.

Niin, muistan kun olimme tuolloin hiihtämässä sisarusteni kanssa kuun valossa. Latu kierteli pelloilla ja metsässä. Syvälle metsään se ei kuitenkaan mennyt. Oli mukava pikku pakkanen mutta kylmä ei ollut yhtään. Ei hiihtäessä koskaan kyllä tullutkaan kylmä, muutoin kuin ehkä varpaisiin tai sormiin. Oli mukava katsella taivasta, kun pilviä ei ollut katsojan ja tähtien välissä. Nuoret silmät näkivätkin tuolloin vielä tarkasti. Kyllä niitä tähtiä olikin paljon! Avaruus oli todella kaunis ja ihmeellinen.

Metsässä latu kierteli puiden välistä ja lumisten oksien alitse. Oli täysin hiljaista. Ei siellä maalla pimeän aikana ollut mitään toimintaa ulkona, ainakaan metsässä. Koti tuli aina välillä näkyviin metsän reunasta. Kodin valaistus näytti keltaiselta ja hyvin kotoisalta. Siinä hiihtäessä tuli sellainen tunnelma, jota voinee verrata jonkinlaiseen flow-tilaan. Tuota termiä ei kyllä varmasti ollut vielä keksittykään. Tuntui että kaikki oli hyvin ja kohdallaan. Oli luistava keli ja vauhti tuntui kovalta siellä oksia väistellessä ja puiden varjojen vilistäessä ohi. Ilmakin oli niin ihmeellisen raikasta! Kun lopulta maltoimme lopettaa ulkoilun ja menimme sisälle, oli siellä ensin epämiellyttävän kirkasta. Nälkä oli jo todella kova ja ruoka sitten maistuikin hyvältä.

Seuraavana oli ohjelmassa läksyjen tekemistä. Se ei sitten ollutkaan yhtä kivaa, mutta kyllä ne läksytkin tuli tehtyä, kun oli sellainen kohonnut mieliala päällä.

 

Pertti Oittinen

Metsä minussa: Mieluiten sohvalla löhöten

riitta-t-by-paivi-l

Kuvaaja Päivi Lukkari

Käsi vavisten kaivelen avainta taskupohjalta. On kiire, avaimen on pakko löytyä, on päästävä äkkiä sisään. Tunnen miten joku epämiellyttävä olio liikkuu hiusrajassani ja toinen kutittelee selkäpiitäni. Hirvikärpäsiä, ajattelen ja yritän muistella, levittävätkö ne jotain vaarallista tautia vai ovatko muuten vain inhottavia.

Keplottelen oven auki ja yritän toisella kädellä vetää anorakin vetoketjua auki. Vetoketju jumittuu, kun tempaisen sitä voimakeinoin saadakseni pusakan äkkiä päältäni.

Keskityn saappaisiin. Ne eivät tahdo irrota hikisistä sukista ja kun ne vihdoin putoavat kopsahtaen lattialle, matolle pöllähtää kasa neulasia, sammalta ja joku kuvottavan näköinen kuoriainen. Ei näköjään riitä, että metsässä kulkiessani inisevät itikat, sääsket ja syysvihaiset ampiaiset piinaavat minua, ne tunkevat näköjään vielä kotiinkin.

Kaikkea sitä ihmisellä teettää. Anni oli pyytänyt minua puolukkaretkelle. Ensin olin kieltäytynyt, mutta sitten jostain kumman syystä lupautunut. Metsässä kulkeminen rauhoittaa, hän oli vakuutellut. Palaamme kuin uusina ihmisinä. Ja kaiken kukkuraksi keräämme sieniä ja puolukoita, joista saamme antioksidantteja ja nuorrumme ihan silmissä. Minä hourupää olin lupautunut. Olin ostanut vielä kumisaappaatkin, joita en taatusti toista kertaa käyttäisi.

En jaksa enää taistella vaatteitten kanssa vaan syöksyn kylpyhuoneeseen puolipukeissani. Väännän suihkun niin kuumalle kuin uskallan. Polttavan kuuma vesi piiskaa vaatteitten läpi ihoani ja mietin kuolevatko ötökät ennen kuin ihoni nousee vesikelloille.

Vähitellen helpottaa. Jos ötökät eivät kuolleetkaan, ovat ne todennäköisesti valuneet kuuman veden mukana viemäriin. Seison eteisessä, vesi valuu vaatteistani ja seuraan, miten jalkojeni alle kerääntyvä vesilammikko suurenee.

Olli on kuullut meuhkaamiseni eteisessä. Hän nojaa laiskasti olohuoneen ovenpieleen ja tarkastelee vettävaluvaa olemustani hetken säälivästi. Sanoinhan, etteivät metsäretket sovi sinulle, hän tokaisee ja palaa sitten sohvalle löhöämään.

Kiskon loput märät vaatteet yltäni, heitän ne suihkun alle ja pukeudun kylpytakkiin. Käperryn Ollin kainaloon sohvalle ja huokaan: Tulevaisuudessa television luonto-ohjelmat korvatkoon luonnossa liikkumisemme. Niin on turvallisempaa.

 

Riitta Tenni

Metsä minussa: Rahkasammalta metsässä, hirsien väliin rivettä

soniakaukonenkirjoittajajuhani_001

Kuvaaja Sonia Kaukonen

metsä on minussa tai
minä metsässä
vuorotellen ja päin honkia
alussa oli kylä
ja talo ja isä joka rakensi saunan
sitten tehtiin tupa
hirret vanhasta riihestä

minä opettelin Villen kanssa
riihenkulmalla sanomaan ärrää
ristorenkiriihenperässä
kärrinpyöriätervoomassa
ja pikkuveli syntyi
kuollakseen sitten ennen minua

ja talveksi piti päästä omaan tupaan
keräsin isän ja äidin kanssa sammalia
rahkasammalta metsässä
hirsien väliin rivettä
illan tullessa minä väsyin
halusin kotiin

vanhempani neuvoivat minua
seuraamaan polkua niin pääsen kotiin
ei voi eksyä, kun kulkee aurinkoa kohti
valo sihtasi jo matalalta puiden välistä
niin sitä mentiin pienillä kintuilla
ja onnistuttiin
minusta tuntuu usein kuin vanhempani yhä
rohkaisisivat seuraamaan
omaa polkuani
vaikka ovat jo poissa
ja metsä ja se pieni polku
ovat kasvaneet umpeen

metsän laidassa riukuaidan jälkeen
avartui ojitetut pellot
soisen pajukkoa kasvavan notkon
takana lämpeni naapurin sauna
vilja oli jo tuleentunut
syksymmällä piti päästä omaan
lämpöiseen tupaan

 

Juhani Vierimaa

 

 

 

Metsä minussa: Jäi vain huikea keltainen valo ja runkojen syvä tummuus

Päivi K-Aira.jpg

Kuvaaja Päivi Kahila

Rakastan puita. Niiden vahvuutta, elävyyttä ja kaveruutta, sillä ne antavat ihmisten ja eläinten kiivetä itseään pitkin ja rakentaa pesiä tai nakuttaa koloja. Ihailen niiden oksien ja runkojen ääriviivoja, joilla ne piirtävät itsensä ilmaan. Puu voi peittää yksitoikkoisen betoniseinän rungollaan ja oksiensa ulokkeilla, vahvoilla ja siroilla käsivarsilla, joilla se kurottelee joka suuntaan.

Entä puiden näkymätön elämä maan sisässä! Tai kyky hengittää ilman hiilidioksidia ja auringonvalon energiaa. Puu on täydellinen, huippuunsa viritetty ihmeitä tekevä kokonaisuus.

Puu kykenee olemaan yhteydessä kaikkeen mitä on: maaperän kosteuteen ja ravinteisiin, auringon energiaan ja ilman kaasuihin. Se tuottaa meille happea ja luomansa uudet yhdisteet se kuljettaa juuri sinne missä uutta materiaalia kulloinkin tarvitaan. Se kukkii, kasvattaa silmuja ja lehtiä ja kylväytyy ympäristöönsä. Yhteistyöllä puut hätistävät tuholaisia ja viestivät vaarasta naapureilleen. Samanaikaisesti ne vuosikymmenestä toiseen ovat itsestään selviä paikan haltijoita, kuin aina olisivat olleet siinä juurinensa maahan kytkettyinä, tuulista ja myrskyistä piittaamatta.

Itse emme osaa vastaavaa aikaansaada, osaamme vain hyödyntää tai muokata kasvua, jonka luonto niin taitavasti luo. Silti me saatamme huolettomasti kaataa puun omiin tarkoituksiimme tai ihan vain huviksemme jotain tehdäksemme.

Lapsena Tehtaankadulla kiipesin pihakoivun tukevalle alimmalle oksalle, joka tuntui asettuneen siihen juuri lapsia odottamaan. Paksun hangen ansiosta kiipeäminen oli talvella helppoa. Oksalla kävin istumassa minä ja sisarukseni ja taisi sille kiivetä joku naapurinkin tyttö. Toisella kymmenellä ihailin salskeita suorarunkoisia mäntyjä lähistön hiekkakuopilla, jossa talvisin laskimme mäkeä ja kesäisin poimimme puolukoita kanervien ja variksenmarjojen seasta. Ilta-auringossa punaruskeana hohtava runkojen holvisto teki minuun vaikutuksen. Niiden vihreä neulasto oli jo vetäytymässä hämärään, kun punaiset rungot ilmoittivat, että hetken voit vielä katsoa meitä, mutta pian sinun pitää mennä kotiin.

Aikuisena koin puiden holviston uudestaan, tosin oli syksy ja Tampereen Aleksanterin puiston puut korkealle kurkottavia muhkuraisia vaahteroita, joiden kultaiset lehdet loistivat ylhäällä latvoissa ja alhaalla peittivät maan. Muut värit katosivat, jäi vain huikea keltainen valo ja runkojen syvä tummuus. Tuolloinen kotini sijaitsi aivan metsän vieressä. Sen seinämä oli vain muutaman metrin päässä ikkunastamme ja polku vaskitsan ja näsiän kätkevään vihreyteen alkoi tontin kulmalta.

Helsingin Haagassa sain oman pihapuun. Minä ja kissani emme saaneet silmiämme irti talon vieressä kasvavan valtavan koivun oksanhaarasta, jonne pieni lintu uutterasti kasasi pesän vain parin metrin päähän meistä. Pehmusteeksi se keräsi parveketuoleihin jääneitä kissankarvoja. Linnut hautoivat ahkerasti vuoron perään, mutta orava vei vastakuoriutuneet poikaset, joiden näkemistä olimme niin kovasti odottaneet. Joskus ikkunoista heijastuva valo osui tyhjään surulliseen pesään ja palautti odotuksen mieleeni. Koivun takana tien toisella puolen notkelmassa kasvoi tumma kotimetsä, jonka ilme muuttui vuodenaikojen ja vuorokaudenajan mukaan. Auringon kierto nosti toisinaan esiin pienet harmaarunkoiset haavat kuusien ja mäntyjen joukosta.

Kun kauan sitten vierailin veljeni luona Espoon Kauklahdessa, tartuin piirustuslehtiöön parvekkeella istuessani. Luonnostelin näkymästä piirroksen, jonka nimeksi tulin Metsän laitaa. Samoin Pälkäneen kyläpaikassa silmäni poimivat peltojen takaa puiden rykelmän. Peltoaukean linnunlaulupuut asettuivat kauniisti ryhmään kaukana tarkastelupaikastani. Sain siitä pienen grafiikanlehden, jonka kuuset alkoivat pian muistuttaa italialaisia sypressejä.

Nykyisen kotini pihanäkymä oli tyhjä, kunnes pihatalkoissa istutimme sinne omenapuun. Linnut istuvat sen oksilla. Taas kerran tontin kulmalta lähtee polku metsään. Olenko aina tarkoituksella hakeutunut asumaan kaupungin laidalle, meren ja järven tuulilta suojaavan lämpimän metsän lähelle? Paikkaan, jossa koska tahansa voin kävellä neulasilta tuoksuvien puiden luokse.

 

Aira Saloniemi

Metsä minussa: Villiomenapuu

5-juha-k-elina

Kuvaaja Juha Kauppila

Sen jälkeen kun tapasimme viimeksi ja viimeisen kerran minä menin metsään ja löysin sieltä villiomenapuun. Puu oli vuosikymmenet sitten hylätyn maalaistalon mailla, mutta en osannut kuvitella, että puu olisi joskus ollut hyödyllinen tarhapuu. Että talon emäntä, kuka hän sitten olikin ollut, olisi ravistanut oksia, poiminut pudokkaat ja valmistanut niistä hilloa talven varaksi maakellariin. Että emäntä olisi valikoinut suurimmat ja mehevimmät hedelmät pojilleen ja näiden ahneet hampaat olisivat iskeneet kiinni kuoreen, joka olisi raksahtanut rikki ja hedelmänmehua olisi valunut poikien poskille.

Minä maistoin vihreää omenaa, sen raju, karvas maku tirautti silmiini kyyneleet. Istuin kivelle. Suuri kuusi yritti peittää varjollaan minut ja omenapuun, mutta aika kului, aurinko muutti paikkaa ja varjo siirtyi, puu ja minä lämmittelimme syksymetsän värihehkuisessa valossa. Lepät ja haavat olivat pyrkineet tukahduttamaan omenapuun kasvun vesomalla juurista, mutta turhaan, hedelmäpuu oli ehtinyt kasvaa hoitamatonta taimikkoa kookkaammaksi. Räpyttelin silmistäni veden, söin omenan loppuun ja otin seuraavan. Kolmas omena ei maistunut enää kirpeältä.

Samalla kun pureksin ja nielin minä ymmärsin. Puu puhui minulle. Puu kehotti minua päästämään irti ja aloittamaan uuden matkan. Jos minulla olisi ollut tilaisuus kertoa se sinulle, niin sinäkin olisit ehkä ymmärtänyt. Tai ehkä et, mistä minä tiedän, tunsimme toisemme niin lyhyen aikaa ja kaikki katkesi. Eivät ne hyeenat tienneet, mitä ne oikeasti katkaisivat, kun ne ajoivat minut pois. Meistä ne eivät tienneet ollenkaan ja se on sinun onnesi, koska joudut edelleen kohtaamaan ne arjessa. Minä en maininnut sinulle nimiä, mutta kyllä sinä tiesit, ketkä minut pakottivat pois. Emme me ymmärtäneet sinä ja minä, miksi niin tapahtui enkä minä edelleenkään tajua kaikkea, saati hyväksy. Olin erilainen, kuriton, aivan kuin puu jonka hedelmiä ei ollut tarkoitettu hyötypöytään, kasvattamaan uusia sukupolvia, jatkamaan muuttumattomia perinnäistapoja. Metsäänkään se puu ei kelvannut, mutta se ei piitannut muiden puiden paheksunnasta, vaan jatkoi omapäistä kasvuaan.

Keräsin taskut täyteen omenoita ja lähdin kulkemaan. Ajattelin hyeenoita, jotka saivat mitä halusivat. Mutta enemmän minä ajattelin sinua. Olit lähelläni, vaikka et ollut, maistoit villiomenaa, jonka minä ojensin.

 

Elina Salmivirta

Metsä minussa: Kaarisahametsästäjä

5. Pertti - Annika (1).jpg

Kuvaaja Pertti Oittinen

Minulla on valoisa puoli. Ihailen vanhoja metsiä ja suuria puita. Kammoan avohakkuita. Haluan kulkea metsissä hitaasti ja hiljaa, pysähdellen ja katsellen. Kuuntelen metsän ääniä ja kiipeän kallioille. Talvisin hiihdän.

Kaupunkimetsä käy yhtä hyvin kuin erämaa. Harmistun ainoastaan siitä, jos tapaan metsässä ihmisiä, varsinkin jos he puhuvat kovaan ääneen. Huutamista ja kailottamista en siedä, se on lintujen etuoikeus.

Minulla on pimeä puoli. Mielipuuhaani mökillä on sahaaminen, varsinkin nyt, kun sahassa on uusi, hyvä terä. Kuljen pusikoissa kaarisahan kanssa kuin vaaniva metsästäjä. Kaadan pystyyn kuolleet, lahot ja huonokuntoiset puut, en kauhean suuria sentään.

Kesällä kaadoin ihan hyväkuntoisen tervalepän, koska luulin, että se on laho. Siitä on vieläkin huono omatunto. Ei se puu kuitenkaan hukkaan mennyt, sillä sahasin sen sopivan pituisiksi pätkiksi. Jäi muiden tehtäväksi pilkkoa rungon pätkät klapeiksi.

Olen kasvanut maalla ja katsellut koko ikäni, miten miehet pilkkovat klapeja. Itse en ole sitä taitoa oppinut. Viimeksi kun yritin, minulle sanottiin hetken päästä, että jos kuitenkin menisit sahaamaan. Ehkä näin on parempi: kaarisahalla en voi saada vakavaa vahinkoa aikaan, kirveenisku jalkaan olisi ikävämpi päätös mökkireissulle.

 

Annika Salmenlinna

Metsä minussa: Mikä puu olen? Ylväs mänty? Vai kuusen suojeleva olemus?

2d-liisa-by-markot-game-of-thrones

Kuvaaja Marko Tomperi

Jämsän metsän kauneus, suuruus ja pelottavuus tulevat mieleeni, kun vaellan metsässä ja varon eksymästä. Seuraan ilmansuuntia, aurinkoa. En mene enää yksin vieraaseen metsään, siihen vaikuttaa ikäni. Kunnioitan metsää kuten merta.

Kesällä asun metsässä, mökillä. Aistin puiden läheisyyden. Kuuntelen näkymättömän tuulen havinaa oksilla. Metsän eläimet ovat lähellä. Kukkien tuoksu. Kävelen metsässä polkuja pitkin. Metsä rentouttaa, saa unohtumaan huolet, hymyilemään. Liikkuminen kallioisessa metsässä pitää kuntoa yllä. Se on tärkeää minulle. Omatoimisuus säilyy.

Kerään metsästä ravintoa. Keväällä kuusen kerkkiä, yrttiteeksi kuivaan vadelman ja mustikan lehtiä, nokkosta. Juhannussaunassa tuoksuu vihta. Kesällä ja syksyllä kerään metsävadelmia, mustikoita, puolukoita ja sieniä.

Ainoa asia, mitä inhoan, pelkään ja vihaan, on kaikkialla, ruohossa ja mustikan varvuissa väijyvät punkit. Poistan itsestäni useita punkkeja kesän aikana. Välillä joudun syömään kovan antibioottikuurin ja silti pelkään, jos sittenkin salakavalasti sairastun borreoloosiin. Siro kauris on täynnä punkkeja ja se viihtyy metsässämme, pihallamme.

Lapsena en käynyt metsässä, tai kävin vain harvoin. Kodin vieressä kasvoi pieni metsätilkku, josta ei löytynyt sieniä eikä mustikoita. En ainakaan muista. Savipeltoja riitti, joille hirvet kerääntyivät syömään kauraa.

Työskentelin 1970-luvulla viisi vuotta Kelan autoklinikassa ja kiersimme koko Suomen.
Vapaa-ajat työporukkamme vietti paljon metsissä samoillen. Muistan Pohjois-Karjalan mahtavat tattimetsät, Kainuun ja Jämsän korvasienet, Pohjanmaan puolukat, Lapin hillat, kantarelleja kaikkialla. Teimme ikimuistoisia retkiä yhdessä hiljaisille soille, synkkiin kuusimetsiin tai kipusimme kivikkoiselle tunturin laelle ja näimme ruskan väriloiston. Opin nauttimaan luonnosta, tekemään pitkiä vaellusretkiä. Vaellusmatkoilla olen tutustunut myös Ranskan ja Irlannin metsiin. Toisenlaisiin.

Mikä puu olen? Ylväs mänty? Vai kuusen suojeleva olemus? Pimenevässä illassa sen pelottava synkkyys? Kenties katajan kauneus ja sitkeys, sen marjojen aromi hirvipaistin kastikkeessa?

Liisa Rönnholm