Metsä minussa: Metsän lumo

Katson olohuoneeni ikkunasta lumista maisemaa. Koivujen ja haapojen ruskeat oksat ovat peittyneet valkean lumivaipan alle kuin kuohkea kermavaahtokuorrutus. Hengitykseni hidastuu ja sykkeeni rauhoittuu. Työasiat häipyvät taka-alalle ja otsaryppyni siliävät. Kaipaan lähemmäs puita. Lähden haistelemaan lumista pakkasilmaa lähimetsääni, jonka syleilyssä rentoudun ja pääsen lähemmäs sisintäni.

Metsäpolku vie alaspäin kohti ojaa, jonka vuolautta seuraan vuodenaikojen mukaan. Osa ojanpätkästä on vapaana jäästä. Vahva virta haluaa kulkea vapaana. Minäkin olen ollut kahleissa, mutta enää en suostu siihen, vaan nautin omasta vapaasta tahdostani.

Polun oikealla puolella on litistynyt puukasa, jonka hidasta maatumista olen seurannut vuosikausia. Metrin korkuinen pino on muuttunut osaksi metsänpohjaa. Lahoavat puut ovat antaneet ravintoa ja suojaa tuhansille pikku ötököille. Minäkin olen lahonnut ja pehmentynyt vuosien saatossa. Kehoni oikuttelee ja maan vetovoima tuntuu voimakkaammalta.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Ylitän kävelytien ja jatkan matkaani metsässä. Kävelen mieluummin omia polkujani kuin tuhansien tallaamia teitä. Kaatunut puu juuret pystyssä. Onko tuuli kaatanut vai juuret väsyneet kannattelemaan pitkää vartta. Muistelen isääni. Hän kuoli 94- vuotiaana. Oli jo pitkään odottanut kuolemaa ja poistumista kärsimysten maasta. Lapsena isäni oli kuin turvallinen ja tuuhea kuusi, jonka suojassa oli hyvä olla.

Kalliossa on hauska ja mielenkiintoinen jääveistos. Osittain jään päälle on jäänyt sammalta ja ruohoa tuomaan väriä kiven pintaan. Miten luonnossa voikaan olla näin kauniita tauluja. Kasvien juuret ovat jään alla ja kasvien latvaosat ovat erossa juuristaan erilaisessa ilmastossa. Minäkin olen ollut joskus irti juuristani, kun olen halunnut esittää jotakuta muuta. Häpesin näyttää maalaisuuttani ja kokemattomuuttani. Nyt koen olevani vahvasti jalat maassa ja osaksi lehmänlannan peitossa ja ylpeä siitä.

Kuva Virpi Peltola

Kallion päällä on avaraa, puita harvemmassa ja autojen äänet kuuluvat vaimeina Vanhalta Turuntieltä. Matalia käkkyrämäntyjä, katajia ja pensaikkoa kasvaa ympärilläni. Kesäisin loikin näillä kallioilla pehmeillä sammalilla kiviä väistellen. Tänne tulen lepuuttamaan hermojani ja tuulettamaan päätäni. Istahdan kaatuneelle puunrungolle rauhoittumaan. Kuuntelen ja haistelen hiljaista metsää. Linnun ääni, koiran haukunta ja puhdas tuoksu elvyttävät minua. Olen yksin ja kuitenkin keskellä isoa kaupunkia. Syvennän hengitystäni ja laitan silmät kiinni. Lapsena oli ihana hiihtää omassa metsässä isän ja äidin tekemiä latuja pitkin. Kolmen kilometrin latu kulki Pässinmäen kautta. Kuinkahan monta ”ukkoa” eli kaatumista silläkin ladulla sain. Ja ”ukko” piti ”tappaa” hiihtämällä sama kohta heti uudestaan. Kerran isosiskoni hermostui, kun hiihdin liian lähelle hänen suksien kantojaan ja iski sauvalla sukseeni. Halkihan se meni. Lumi pursusi hauskasti haaroittuneen suksen läpi.

Jatkan matkaani seuraavalle kalliomuodostelmalle. Pieni suolampi on jäätynyt. Tuossa Saana-tyttöni haluaa aina kokeilla lenkkareiden vedenkestävyyttä. Pehmeällä suolla kävely on jännittävää. Meitä varoitettiin usein lapsena suon vaarallisuudesta. Metsässämme oli suo, jonka ympärillä kasvoi juolukoita ja karpaloita. Mielikuvituksessani loihdin suon silmäkkeeseen eukon, joka saattoi napata jalasta kiinni ja vetää veden syvyyksiin.

Kuva Antti Kauppi

Lähellä asukaspuistoa on alue, jossa on useita kalliosta irronneita isoja kiviä, jotka muodostavat kiehtovan kiipeilypaikan. Kivien alle mahtuisi piiloon tai kivien koloihin voisi tehdä ihanan leikkipaikan. Kuinka monta tuhatta vuotta nämä kivet ovat olleet tässä muodostelmassa? Vahvoja ja muuttumattomia järkäleitä. Tai hyvin hitaasti muovautuvia ja muuntuvia harmaita kiviä. Olenko minä järkähtämätön kivi vai tuulessa heiluva puu? Olen enemmän puun luonteinen ja kaipaan ympärilleni vakautta ja vahvuutta. Onneksi on luonto, jossa voin kokea nämä kaikki ominaisuudet. Olenhan minä osa luontoa. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman.”

 

Leila Luumi, Avainkokemuksista kirjoittaminen -kurssin opiskelija

Mainokset

METSÄPÄIVÄ 1.4.2017 OPISTOLLA

Mitä saadaan, jos samana päivänä tehdään metsästä kuvia, kirjoitetaan ja lauletaan, soitetaan ja tanssitaan, kerrotaan ja kuvitellaan? Minkä muotoinen on metsä, joka soi ja on olemassa sanoina ja väreinä, väristyksinä ja ajatuksina. Onko se suuri ja pelottava? Pimeä ja puistattava? Lämmin ja innostava? Valtava ja turvallinen, pelastus ja piilopaikka?

On monta tapaa katsoa metsää ja monta tapaa puhua siitä. Jos oikein kuunnellaan, puhuu metsä vielä enemmän ja joskus se saattaa soida ja laulaa. On monta runoa metsästä ja monta laulua metsän asukkaista. Joskus ne saavat uuden muodon ja värit.

Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva

Lauantaina, aprillipäivänä 1.4. työväenopistolla haettiin uutta ilmettä ja uusia tapoja kuvata ja kuvitella metsää ja sen sisintä. Metsä100, tehdään metsä. Samalla katsoimme itseämme uusin silmin. Niissä oli jotain petäjäistä, toinen puoli metsäläistä. Kun metsä saa puhua omiaan, saamme kosketuksen omiin juuriimme. Metsä on meissä ja se kantaa luomisen arvoitusta kaukaa ja kauas.

Monessa eri pisteessä yhdistettiin voimat ja koetettiin löytää, sanoittaa metsä meissä. Yhteisessä maalauksessa kasvoivat oksat ja ornamentit luontoa ja runoa muistuttaviksi. Lopuksi nousimme estraadille yhdessä uusien tarinoiden kera. Pian syntyikin ilman käsikirjoitusta monta värikästä spektaakkelia.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Kirjoittajien kuvitelmat sulautuivat kuvien kavalkadissa yhdeksi tapahtumaksi, lauluksi ja näytelmäksi. Lyhyeen hetkeen sulloutuu luonnon kiertokulku, vuodenajat ja elämä. Tähdenlento valaisee hetken jotain salaista ja tavoittamatonta. Metsä ei opeta eikä saarnaa, mutta se antaa meille mahdollisuuden oppia. Jos emme näe metsää meissä, emme voi myöskään ymmärtää itseämme.

Lauantain tavoite oli luoda uusi tapa kokea ja nähdä. On parempi eksyä kuin pelätä eksymistä. On parempi laulaa väärin kuin pelätä virheitä. Luonnossa on tuhat kukkaa ja ne kaikki laulavat omalla nuotillaan. Kukaan ei ole väärän värinen tai kokoinen. Yhteisestä matkasta kasvaa luottamus ja yhteisestä ilosta rikkaus.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Metsä100 ja metsä sataa. Uusi sivu polkumme varrella on kirjoitettu. Minä en sitä aivan ymmärrä ja toistan vain hatarasti mitä muistan. Teimme ketjussa töitä toistemme kanssa ja yhdessä. Vaihdot työtavasta toiseen tapahtuivat osin sattumanvaraisesti ja sekavasti. Loppua kohti kokonaisuus alkoi kuitenkin hahmottua. Minulle tärkeintä oli yhdessä tekeminen.

Odotan nyt, että löydämme sen tien, joka kulkee metsässä. Metsän sisimmässä on musiikin synty, tarinoiden alku ja värit ja kauneus. Metsä opettaa hyvyyttä ja pyhyyttä.

 

Juhani Vierimaa, Tehdään METSÄ! –kirjoituskurssin opiskelija

Ilmoittautuminen syksyn kursseille alkaa 9.–16.8.

Metsäkurssien yhteinen kurssipäivä 1.4.2017

Tehdään METSÄ! -valokuvauskurssin opiskelija Virpi Peltola kuvaa Metsän kosketus -työpajassa metsäkurssien opiskelijoita. Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva.

Työväenopiston yhteisenä teemana tänä vuonna on Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi metsä. Metsäaiheisilla kursseilla kuvataan, kirjoitetaan ja lauletaan, soitetaan, tanssitaan ja maalataan. Kurssit vievät myös metsään – yhdessä kerätyistä metsän antimista kokkaillaan. Maahanmuuttajille suunnatulla kurssilla opetellaan tunnistamaan yleisimpiä suomalaisia sieniä ja marjoja. Metsä on läsnä myös näyttelyissä, konserteissa ja esityksissä. Lukukauden päätteeksi Opistotalossa vietetään kaksipäiväistä metsäfestivaalia, jonka ohjelma koostuu kursseilla yhdessä tehdystä, luodusta ja koetusta.

Ilmoittautuminen kursseille alkaa 9.–16.8.
Kursseille ilmoittaudutaan ainealoittain porrastetusti keskiviikosta elokuun 9. päivästä klo 11 lähtien ilmonet.fi-palvelussa tai puhelimitse numerossa 09 310 88610. Myös opiston palvelupisteissä otetaan ilmoittautumisia vastaan ilmoittautumispäivinä ma–to kello 11–16. Vuoronumeroita aletaan jakaa palvelupisteissä klo 8 alkaen, paitsi Stoassa, Maunulassa ja Kanneltalossa klo 9. Aiemmasta poiketen ilmoittautumisia ei vastaanoteta Oulunkylätalossa eikä Kaapelitehtaalla.

Opinto-ohjelmia on jaossa työväenopiston toimipisteissä, Helsingin kirjastoissa sekä Virka Infossa. Ohjelman digikirja löytyy osoitteesta http://sto.digipap.eu/opinto-ohjelma/.

Pieni hetki Diakoniapuistossa

Kuva Virpi Peltola

Osallistuin 11.-20.5. työväenopiston järjestämälle Juha Hurmeen Metsäteatterin mestarikurssille. Kurssi avasi silmäni näkemään mitä kaikkea voi tehdä ilman rahaa ja sisätilaa, jos vain ideoita ja intoa löytyy. Kurssin aikana suunnittelimme pienryhmissä erilaisia teatteriesityksiä, jotka sijoittuivat joko kuvitteelliseen metsään tai Helsingin alueelle.

Neljän naisen ryhmämme valitsi teatteriesityksemme paikaksi Diakoniapuiston, joka sijaitsee vilkkaasti liikennöidyn Helsinginkadun ja Kolmannen linjan kulmauksessa. Ryteikköiseen puistometsään ei tavallisesti tule kiinnittäneeksi huomiota. Puisto onkin saanut vesakoitua ja roskittua rauhassa.  Esityssuunnitelmamme yhtenä lähtökohtana oli Helsingin kaupungin uutinen puiston siistimistalkoista. Uutisen mukaan talkoot oli pidetty 29.3. mutta vieraillessamme puistossa toukokuun puolessa välissä  puisto oli yhä sotkuinen.

Vierailu puistossa olikin sitten ikimuistoinen. Lehdet rahisivat pahaenteisesti kenkien alla kääntyessäni kadulta puistoon. Katsoin tarkkaan mihin astun. Vasemmalla kohosi sammaleinen kallio. Siellä täällä kasvoi muutama puu. Kallion seinämän painaumassa olisi voinut majailla joku, mutta onkalo oli liian pieni suojatakseen sateelta. Oikealla kohisi vilkas katu, joka kulki puistoa korkeammalla, kaiteen takana.

Mustarastas lauloi voimakkaalla äänellä. Laulu kantautui kirkkaana kadun huminan ja Linnanmäen kirkunan yli. Lintu istui turvassa puussa. Toivoin, ettei se laskeutuisi tänne alas, lehtien alta pilkottavien lasinsirpaleiden sekaan.

Kiipesimme rinnettä ja pysähdyimme katsomaan kadulla kulkevia ihmisiä. Täältä aidan takaa minäkin uskalsin seurata tuntemattomia. Ihmiset reagoivat välittömästi pieneen muutokseen katukuvassa. Vaikka olimme neljä aivan tavallista naista, näytimme selvästi muiden silmissä sekä oudoilta että pelottavilta. Jalankulkijat vilkuilivat meitä nopeasti ja kävelivät ripeästi ohitsemme teeskennellen etteivät olleet huomanneet mitään erikoista. Joukko teinityttöjä sai hysteerisen naurukohtauksen. Pyöräilijät uskalsivat katsoa pitkään, ilmeisesti koska heillä oli kulkuneuvo, jolla voi polkea nopeasti tilanteesta pois.

Itse olisin luultavasti reagoinut samoin. Olisin pitänyt naisia hoitamattomassa puistossa vaarallisina, vilkaissut ja jatkanut puolijuoksua matkaa. Olisi tuntunut uhkaavalta, että minulle tuntemattomat ihmiset käyttäytyvät poikkeavalla tavalla: katselevat ja jopa vilkuttavat ryteiköstä. Se olisi ollut vähintäänkin epäilyttävää, jotain sellaista, johon en haluaisi sekaantua. Todennäköisesti olisin ajatellut, että ainakaan ei kannata ottaa noihin hulluihin katsekontaktia, vaikka eihän puistossa seisomisessa sinänsä ole mitään omituista, on puisto kuinka siivoton tahansa.

Avainsana onkin ”tuntematon”, ”vieras”, ”sellainen, josta en tiedä mitään”. Nuo puistossa seisojat olisivat minusta pelottavia vain siksi, etten tunne heitä, enkä siten osaa aavistaa heidän aikeitaan. Tuttu ihminen hylätyllä joutomaalla ei paljon säväyttäisi.

Samalla tavalla luonnon näkeminen ja näyttäminen paikassa, jossa emme ole sitä tottuneet näkemään, hätkähdyttää. Hetkeksi normaali niksahtaa paikaltaan ja paljastaa toisenlaisen, vaihtoehtoisen maiseman. Huomaamaton ryteikkö – musta piste näkökentässä – kirkastuu. Voin teeskennellä, etten edelleenkään näe sitä tai uskaltautua katsomaan, mitä tapahtuu.

Annika Salmenlinna

https://www.hel.fi/uutiset/fi/rakennusvirasto/diakoniapuiston-puistometsaa-siistitaan-yhteistyolla-29.3

Metsän kosketus –työpaja Maailma kylässä -festivaalilla 27.-28.5.2017

Maailma kylässä-festivaalin Metsän kosketus -työpajassa kuvattiin lähes 250 kosketusta. Kuvat löytyvät blogin etusivun oikeasta alalaidasta Maailma kylässä -kuvagalleriasta, josta voi ladata oman kuvansa. Kaikista vuoden aikana Metsän kosketus-työpajoissa otetuista kuvista kootaan näyttely Metsäfestivaalille 1.-2.12.2017.

Kiitos kaikille työpajaan osallistuneille!

 

Metsämuisto: Eväitä puiden juurella

Maarit Seppelinin lapsuudenkuva Pertti Oittisen uudelleen kuvaamana Seurasaaressa 8.4.2017.

Metsä on ollut minulle tärkeä lapsesta lähtien. Vanhemmat veivät minut retkelle lähimetsään, istuin ja mietiskelin erään tietyn koivun oksalla. Söimme eväitä puiden lomassa. Aloitin myös hiihtämisen metsissä jo ennen kouluikää. Tämä harrastus jatkuu edelleen ja tunnen, kuinka metsät tuovat virkistystä ja hyvää oloa. Metsissä rentoutuu ja huolet unohtuvat.

Metsässäni kasvaa vanhoja ja korkeita puita. Olen vienyt lähimetsiin ulkoilemaan lapsia, nuoria ja vanhuksia. Tuntuu kuin metsät olisivat puhuneet ja tuoneet hyvää oloa myös heille. Eri vuodenaikoina metsät näyttävät erilaisilta. Ainoastaan liukkailla kevättalven keleillä metsään meno ilman lumikenkiä arveluttaa. Kevään tultua pitemmälle lintujen laulu kuulostaa parhaalta juuri metsissä. Metsä on uusiutuva luonnonvara, mutta sekin kaipaa suojelua!

 

Maarit Seppelin

Metsämuisto: Hiihtoreissu kuutamoisessa metsässä

Kuva Pertti Oittinen

Synnyin viisikymmenluvulla keskelle metsiä, peltoja ja järviä, maaseudulle Keski-Suomeen. Siellä vietin ensimmäisen kolmanneksen tähänastisesta elämästäni. Sen jälkeen olen ehtinyt asua jo lähes 40 vuotta täällä pääkaupungissa. Ei kyllä uskoisi! Vaikka elämäni on nyt täällä, on aina elähdyttävää käydä kotiseudulla. Siellä tulee runsaasti muistoja mieleen. Ihmisen väkevimmät muistot ovat kuitenkin lapsuudesta ja nuoruudesta.

Metsään liittyviä muistoja minulla on paljon. Ne ovat kaikki hyviä muistoja. Metsä on minulle turvallinen ja rauhoittava paikka. Isäni oli maanviljelijä. Minä olin hänen apumiehenään lomilla ja myös kun vietin yhden välivuoden lukion jälkeen. Olin isän mukana töissä kotipiirissä, pelloilla ja metsässä sekä verkkoja laskemassa ja kokemassa.

Eräs mieleen nouseva metsämuisto liittyy talveen ja hiihtämiseen. Muisto on kuusikymmenluvulta. Olin luultavasti noin kymmenvuotias. Oli talvi ja ulkona oli tunnelma, jota voisi kutsua jopa taianomaiseksi.  Taivas oli pilvetön ja oli täysikuu. Uusi puhdas lumi oli kuorruttanut kaiken. Kuutamossa pystyi touhuamaan hyvin vaikka auringonvaloa ei ollut enää lainkaan. Ilman kuun valoa ulkona ei pimeän aikaa olisi nähnytkään mitään, paitsi kovin suppeassa pihapiirissä. Maalla ei ollut sellaista hajavaloa, jollainen vallitsee täällä kaupunkitaajamassa aina pimeän aikaan. Kun maalla oli oikeasti pimeää, ei nähnyt edes omaa kättään.

Niin, muistan kun olimme tuolloin hiihtämässä sisarusteni kanssa kuun valossa. Latu kierteli pelloilla ja metsässä. Syvälle metsään se ei kuitenkaan mennyt. Oli mukava pikku pakkanen mutta kylmä ei ollut yhtään. Ei hiihtäessä koskaan kyllä tullutkaan kylmä, muutoin kuin ehkä varpaisiin tai sormiin. Oli mukava katsella taivasta, kun pilviä ei ollut katsojan ja tähtien välissä. Nuoret silmät näkivätkin tuolloin vielä tarkasti. Kyllä niitä tähtiä olikin paljon! Avaruus oli todella kaunis ja ihmeellinen.

Metsässä latu kierteli puiden välistä ja lumisten oksien alitse. Oli täysin hiljaista. Ei siellä maalla pimeän aikana ollut mitään toimintaa ulkona, ainakaan metsässä. Koti tuli aina välillä näkyviin metsän reunasta. Kodin valaistus näytti keltaiselta ja hyvin kotoisalta. Siinä hiihtäessä tuli sellainen tunnelma, jota voinee verrata jonkinlaiseen flow-tilaan. Tuota termiä ei kyllä varmasti ollut vielä keksittykään. Tuntui että kaikki oli hyvin ja kohdallaan. Oli luistava keli ja vauhti tuntui kovalta siellä oksia väistellessä ja puiden varjojen vilistäessä ohi. Ilmakin oli niin ihmeellisen raikasta! Kun lopulta maltoimme lopettaa ulkoilun ja menimme sisälle, oli siellä ensin epämiellyttävän kirkasta. Nälkä oli jo todella kova ja ruoka sitten maistuikin hyvältä.

Seuraavana oli ohjelmassa läksyjen tekemistä. Se ei sitten ollutkaan yhtä kivaa, mutta kyllä ne läksytkin tuli tehtyä, kun oli sellainen kohonnut mieliala päällä.

 

Pertti Oittinen

Metsä minussa: Mieluiten sohvalla löhöten

riitta-t-by-paivi-l

Kuvaaja Päivi Lukkari

Käsi vavisten kaivelen avainta taskupohjalta. On kiire, avaimen on pakko löytyä, on päästävä äkkiä sisään. Tunnen miten joku epämiellyttävä olio liikkuu hiusrajassani ja toinen kutittelee selkäpiitäni. Hirvikärpäsiä, ajattelen ja yritän muistella, levittävätkö ne jotain vaarallista tautia vai ovatko muuten vain inhottavia.

Keplottelen oven auki ja yritän toisella kädellä vetää anorakin vetoketjua auki. Vetoketju jumittuu, kun tempaisen sitä voimakeinoin saadakseni pusakan äkkiä päältäni.

Keskityn saappaisiin. Ne eivät tahdo irrota hikisistä sukista ja kun ne vihdoin putoavat kopsahtaen lattialle, matolle pöllähtää kasa neulasia, sammalta ja joku kuvottavan näköinen kuoriainen. Ei näköjään riitä, että metsässä kulkiessani inisevät itikat, sääsket ja syysvihaiset ampiaiset piinaavat minua, ne tunkevat näköjään vielä kotiinkin.

Kaikkea sitä ihmisellä teettää. Anni oli pyytänyt minua puolukkaretkelle. Ensin olin kieltäytynyt, mutta sitten jostain kumman syystä lupautunut. Metsässä kulkeminen rauhoittaa, hän oli vakuutellut. Palaamme kuin uusina ihmisinä. Ja kaiken kukkuraksi keräämme sieniä ja puolukoita, joista saamme antioksidantteja ja nuorrumme ihan silmissä. Minä hourupää olin lupautunut. Olin ostanut vielä kumisaappaatkin, joita en taatusti toista kertaa käyttäisi.

En jaksa enää taistella vaatteitten kanssa vaan syöksyn kylpyhuoneeseen puolipukeissani. Väännän suihkun niin kuumalle kuin uskallan. Polttavan kuuma vesi piiskaa vaatteitten läpi ihoani ja mietin kuolevatko ötökät ennen kuin ihoni nousee vesikelloille.

Vähitellen helpottaa. Jos ötökät eivät kuolleetkaan, ovat ne todennäköisesti valuneet kuuman veden mukana viemäriin. Seison eteisessä, vesi valuu vaatteistani ja seuraan, miten jalkojeni alle kerääntyvä vesilammikko suurenee.

Olli on kuullut meuhkaamiseni eteisessä. Hän nojaa laiskasti olohuoneen ovenpieleen ja tarkastelee vettävaluvaa olemustani hetken säälivästi. Sanoinhan, etteivät metsäretket sovi sinulle, hän tokaisee ja palaa sitten sohvalle löhöämään.

Kiskon loput märät vaatteet yltäni, heitän ne suihkun alle ja pukeudun kylpytakkiin. Käperryn Ollin kainaloon sohvalle ja huokaan: Tulevaisuudessa television luonto-ohjelmat korvatkoon luonnossa liikkumisemme. Niin on turvallisempaa.

 

Riitta Tenni

Metsä minussa: Rahkasammalta metsässä, hirsien väliin rivettä

soniakaukonenkirjoittajajuhani_001

Kuvaaja Sonia Kaukonen

metsä on minussa tai
minä metsässä
vuorotellen ja päin honkia
alussa oli kylä
ja talo ja isä joka rakensi saunan
sitten tehtiin tupa
hirret vanhasta riihestä

minä opettelin Villen kanssa
riihenkulmalla sanomaan ärrää
ristorenkiriihenperässä
kärrinpyöriätervoomassa
ja pikkuveli syntyi
kuollakseen sitten ennen minua

ja talveksi piti päästä omaan tupaan
keräsin isän ja äidin kanssa sammalia
rahkasammalta metsässä
hirsien väliin rivettä
illan tullessa minä väsyin
halusin kotiin

vanhempani neuvoivat minua
seuraamaan polkua niin pääsen kotiin
ei voi eksyä, kun kulkee aurinkoa kohti
valo sihtasi jo matalalta puiden välistä
niin sitä mentiin pienillä kintuilla
ja onnistuttiin
minusta tuntuu usein kuin vanhempani yhä
rohkaisisivat seuraamaan
omaa polkuani
vaikka ovat jo poissa
ja metsä ja se pieni polku
ovat kasvaneet umpeen

metsän laidassa riukuaidan jälkeen
avartui ojitetut pellot
soisen pajukkoa kasvavan notkon
takana lämpeni naapurin sauna
vilja oli jo tuleentunut
syksymmällä piti päästä omaan
lämpöiseen tupaan

 

Juhani Vierimaa

 

 

 

Metsä minussa: Jäi vain huikea keltainen valo ja runkojen syvä tummuus

Päivi K-Aira.jpg

Kuvaaja Päivi Kahila

Rakastan puita. Niiden vahvuutta, elävyyttä ja kaveruutta, sillä ne antavat ihmisten ja eläinten kiivetä itseään pitkin ja rakentaa pesiä tai nakuttaa koloja. Ihailen niiden oksien ja runkojen ääriviivoja, joilla ne piirtävät itsensä ilmaan. Puu voi peittää yksitoikkoisen betoniseinän rungollaan ja oksiensa ulokkeilla, vahvoilla ja siroilla käsivarsilla, joilla se kurottelee joka suuntaan.

Entä puiden näkymätön elämä maan sisässä! Tai kyky hengittää ilman hiilidioksidia ja auringonvalon energiaa. Puu on täydellinen, huippuunsa viritetty ihmeitä tekevä kokonaisuus.

Puu kykenee olemaan yhteydessä kaikkeen mitä on: maaperän kosteuteen ja ravinteisiin, auringon energiaan ja ilman kaasuihin. Se tuottaa meille happea ja luomansa uudet yhdisteet se kuljettaa juuri sinne missä uutta materiaalia kulloinkin tarvitaan. Se kukkii, kasvattaa silmuja ja lehtiä ja kylväytyy ympäristöönsä. Yhteistyöllä puut hätistävät tuholaisia ja viestivät vaarasta naapureilleen. Samanaikaisesti ne vuosikymmenestä toiseen ovat itsestään selviä paikan haltijoita, kuin aina olisivat olleet siinä juurinensa maahan kytkettyinä, tuulista ja myrskyistä piittaamatta.

Itse emme osaa vastaavaa aikaansaada, osaamme vain hyödyntää tai muokata kasvua, jonka luonto niin taitavasti luo. Silti me saatamme huolettomasti kaataa puun omiin tarkoituksiimme tai ihan vain huviksemme jotain tehdäksemme.

Lapsena Tehtaankadulla kiipesin pihakoivun tukevalle alimmalle oksalle, joka tuntui asettuneen siihen juuri lapsia odottamaan. Paksun hangen ansiosta kiipeäminen oli talvella helppoa. Oksalla kävin istumassa minä ja sisarukseni ja taisi sille kiivetä joku naapurinkin tyttö. Toisella kymmenellä ihailin salskeita suorarunkoisia mäntyjä lähistön hiekkakuopilla, jossa talvisin laskimme mäkeä ja kesäisin poimimme puolukoita kanervien ja variksenmarjojen seasta. Ilta-auringossa punaruskeana hohtava runkojen holvisto teki minuun vaikutuksen. Niiden vihreä neulasto oli jo vetäytymässä hämärään, kun punaiset rungot ilmoittivat, että hetken voit vielä katsoa meitä, mutta pian sinun pitää mennä kotiin.

Aikuisena koin puiden holviston uudestaan, tosin oli syksy ja Tampereen Aleksanterin puiston puut korkealle kurkottavia muhkuraisia vaahteroita, joiden kultaiset lehdet loistivat ylhäällä latvoissa ja alhaalla peittivät maan. Muut värit katosivat, jäi vain huikea keltainen valo ja runkojen syvä tummuus. Tuolloinen kotini sijaitsi aivan metsän vieressä. Sen seinämä oli vain muutaman metrin päässä ikkunastamme ja polku vaskitsan ja näsiän kätkevään vihreyteen alkoi tontin kulmalta.

Helsingin Haagassa sain oman pihapuun. Minä ja kissani emme saaneet silmiämme irti talon vieressä kasvavan valtavan koivun oksanhaarasta, jonne pieni lintu uutterasti kasasi pesän vain parin metrin päähän meistä. Pehmusteeksi se keräsi parveketuoleihin jääneitä kissankarvoja. Linnut hautoivat ahkerasti vuoron perään, mutta orava vei vastakuoriutuneet poikaset, joiden näkemistä olimme niin kovasti odottaneet. Joskus ikkunoista heijastuva valo osui tyhjään surulliseen pesään ja palautti odotuksen mieleeni. Koivun takana tien toisella puolen notkelmassa kasvoi tumma kotimetsä, jonka ilme muuttui vuodenaikojen ja vuorokaudenajan mukaan. Auringon kierto nosti toisinaan esiin pienet harmaarunkoiset haavat kuusien ja mäntyjen joukosta.

Kun kauan sitten vierailin veljeni luona Espoon Kauklahdessa, tartuin piirustuslehtiöön parvekkeella istuessani. Luonnostelin näkymästä piirroksen, jonka nimeksi tulin Metsän laitaa. Samoin Pälkäneen kyläpaikassa silmäni poimivat peltojen takaa puiden rykelmän. Peltoaukean linnunlaulupuut asettuivat kauniisti ryhmään kaukana tarkastelupaikastani. Sain siitä pienen grafiikanlehden, jonka kuuset alkoivat pian muistuttaa italialaisia sypressejä.

Nykyisen kotini pihanäkymä oli tyhjä, kunnes pihatalkoissa istutimme sinne omenapuun. Linnut istuvat sen oksilla. Taas kerran tontin kulmalta lähtee polku metsään. Olenko aina tarkoituksella hakeutunut asumaan kaupungin laidalle, meren ja järven tuulilta suojaavan lämpimän metsän lähelle? Paikkaan, jossa koska tahansa voin kävellä neulasilta tuoksuvien puiden luokse.

 

Aira Saloniemi