Tie metsään

Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva

Ajauduin syksyllä 2016 puolivahingossa työväenopiston kirjoituskurssille ”Metsä meissä”. Mitä minä siellä teen, ajattelin ensin, kaupunkilaisnainen. Menin kuitenkin, kun ovi oli auki.

En tiedä metsästä mitään, mietin, en avohakkuista enkä pitkospuista, en luontopoluista enkä vaelluksista rinkka selässä. Mustikat ostan torilta. Hyttysistä on muutama muistojälki.

Paitsi taitavia kirjoituskurssilaisia tukena luontomatkalla ovat muiden kurssien osanottajat: valokuvaajat, näyttelijät, laulajat, näppärät tietokoneen käsittelijät.
Yhteisille metsäretkille en pääse; polvet vaivaavat, minusta on äkkiä tullut vanha. Jälkeenpäin katselen retkillä otettuja kuvia: niissä käsi yhtyy käteen. Syksyn värit hehkuvat punaisina, keltaisina, oransseina.

Minustakin otetaan kuva. Piiloudun kotipihalla olevan kuusen suojaan ja toivon, etteivät hiekkalaatikossa lojuvat kirkasväriset lelut näy kuvassa. Myöhemmin huomaan, että silmälasini ovat vinossa, vai kuvittelenko vain. Kuva näyttää vieraalta, kun katselen sitä näyttelytaulussa.

Mielessäni menen kohti metsää, aluksi haparoivin askelin, tarkasti polulla pysyen, sitten syvemmälle, viimein lähes saappaat kurassa. Muistan talven alta paljastuneen maan metsämökillä kauan sitten, näen silmissäni puunrungolla ryömivän kömpelön hyönteisen heräämässä hitaasti kevääseen. Kirjoitan.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Annan sanojen lähteä luotani, lentää maailmalle. Jotkut, en tiedä ketkä, ottavat ne vastaan, puhaltavat niihin hengen. Näyttämöltä tunnistan sanoja, jotka tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja oudolla tavalla vierailta. Joku toinen kulkee tallaamaani polkua, haistelee mäntymetsän tuoksua, poimii ohimennen marjan suuhunsa, aistii syksyn kirpeyden iholla. Tunnen yhtä aikaa hämmennystä ja iloa.
Näin minä löysin tieni metsään.

 

Arja Heiman

Mainokset

Metsä minussa: Sananjalkojen prinsessa

Saniaisprinsessa

Maalaus Christina Turtiainen

Salainen polkuni kulkee matalalien pajuvesakkojen välistä. Sitten on hypättävä pienen ojan yli. Vielä on ohitettava nuorten kuusten joukko. Sitten hämärä viileä metsä ottaa minut syliinsä, suojaansa. Kuuntelen sen hiljaisuutta ja rauhaa. Aurinko pilkistelee leveiden tummanvihreiden oksien lomista ja sammal on pehmeää kuin sametti. Jalkani painuu syvälle kosteaan mättääseen. Joskus sateen jälkeen sammalmatto oli niin märkä, että kengät kastuvat.

Hengitän metsän raikasta tuoksua. Siinä on kuusen pihka, kanervien mieto aromi ja pienten metsäkukkien tuoksusinfonia. Puut vartioivat valtakuntaani. Nuo mahtavat paksurunkoiset sotilaat olivat eläneet tässä metsässä kauan, ja kurkottelivat yhä kohti taivasta. Korkeuksistaan ne katsovat alas, ja toivottavat jykevällä hiljaisella olemuksellaan minut tervetulleeksi. Kummarran niille, ojennan käteni vaakasuoraan, ja pyörähtelen tanssiaskelin eteenpäin neulasten peittämällä polulla.

On kuuma kesäpäivä, niin kuuma että linnutkin uinahtelevat puiden oksistossa. Puiden alla on viileää, sillä leveät tiheät oksat ottavat vastaan auringon kuumat säteet. Eivät päästäneet niitä porottamaan metsän pohjaan. Hiivin neulaspolkua eteenpäin, sillä joku saattaa herätä. Kenties eläin, tai joku muu metsän olento.

Valtakuntani muuttui koko ajan. Ei pelkästään vuodenaikojen tai sään takia. Aina jostain oli yön aikana pulpahtanut uusi kasvin alku, tai nupullaan ollut kukka oli avannut terälehtensä. Kukinnan jälkeen kasviin tuli marjoja. Myrskyn jälkeen laho puu oli saanut viimeisen leposijansa metsän pohjalla. Kohta sen paikalle ponnisti sammalmättäästä uusi puun taimi.

Joku seuraa matkaani puiden alla. Joku näkymätön olento. Tiedän että ne ovat ystäviäni. Kaikki nuo ruskeapaitaiset pitkätukkaiset peikot, isot naavahapsiset metsänhaltijat ja keijukaiset, ne jotka tanssivat aina auringon laskiessa kuusen yläoksilla. Keijut ovat kuusten puhdistajia. Ennen auringon laskua ne tarkastavat kuusen oksat ja karkoittavat pois ikävät asukkaat. Elämä noudattaa ikiaikaista tuntematonta kaavaa. Metsässä kaikella oli oma paikkansa ja kaikilla asukkailla tehtävänsä. Tänäänkin on kaikki hyvin. Olenhan minä tämän valtakunnan prinsessa.

Pysähdyn haistelemaan ison kuusen rungosta pullottavaa pihkamöykkyä. Teen siitä pikkuruisen pallon ja työnnän sen taskuuni. Sitten samoilen metsän hiljaisessa vihreässä hämyssä sinne tänne. Ehkä tänään koen jotain ihmeellistä. Joskus onnistuin näkemään ketun puikkelehtimassa kaukana polulla, tai metsämyyrän kipittämässä polun vartta. Kerran näin kyykäärmeen synnyttävän kiukkuisia sisiseviä kiemustelevia poikasia. Silloin juoksin karkuun niiden ulottumattomiin, sillä minulle oli kerrottu että käärmeen puremaan voi kuolla.

Linnani on metsän laidalla. Siellä missä kuusten katveessa kasvaa sananjalkoja. Niitä on vain tuossa tietyssä paikassa. Ne ovat korkeita ja kasvavat tiheässä ryhmässä. Tuoksu on sammaleen ja vanhan märän sukan sekoitus. Lehdet ovat kuin raikasta kirkkaanvihreää pitsiä. Ne kasvavat ylpeinä sammalkodostaan kohti valoa. Kun katsoo tarkasti lehden alapintaa, näkee ruskeita pisteitä. Ne ovat sananjalan lapsosia, jotka aikuistuttuaan lentävät tuulen mukana metsään, putoavat maahan ja alkavat kasvaa.

Ryömin istumaan korkeavartisten jalkojen alle. Sananjalkakatto yllä ja pehmyt sammalmatto alla. Istuin hiljaa linnassani, ja katson miten auringon kultaiset valosiimat välähtelivät kuusten piikkisten oksien lomasta. Jonain harvinaisena hetkenä saatan nähdä keijuja. Niistä joku utelias, lennähtää niin alas että näin sen värikkään harsomaisen vaatteen välähtävän oksan kärjellä. Minut havaittuaan se pelästyi ja lensi ylemmäs.
Alkaa hiukan tuulla ja kuulen jostain kaukaa keijujen laulukuoron. Helisevä musiikki sekoittuu kuusten huminaan. Se tuudittaa ihanaan uneen.

 

Christina Turtiainen

Metsän kosketus –työpaja Maailma kylässä -festivaalilla 27.-28.5.2017

Maailma kylässä-festivaalin Metsän kosketus -työpajassa kuvattiin lähes 250 kosketusta. Kuvat löytyvät blogin etusivun oikeasta alalaidasta Maailma kylässä -kuvagalleriasta, josta voi ladata oman kuvansa. Kaikista vuoden aikana Metsän kosketus-työpajoissa otetuista kuvista kootaan näyttely Metsäfestivaalille 1.-2.12.2017.

Kiitos kaikille työpajaan osallistuneille!

 

Metsämuisto: Eväitä puiden juurella

Maarit Seppelinin lapsuudenkuva Pertti Oittisen uudelleen kuvaamana Seurasaaressa 8.4.2017.

Metsä on ollut minulle tärkeä lapsesta lähtien. Vanhemmat veivät minut retkelle lähimetsään, istuin ja mietiskelin erään tietyn koivun oksalla. Söimme eväitä puiden lomassa. Aloitin myös hiihtämisen metsissä jo ennen kouluikää. Tämä harrastus jatkuu edelleen ja tunnen, kuinka metsät tuovat virkistystä ja hyvää oloa. Metsissä rentoutuu ja huolet unohtuvat.

Metsässäni kasvaa vanhoja ja korkeita puita. Olen vienyt lähimetsiin ulkoilemaan lapsia, nuoria ja vanhuksia. Tuntuu kuin metsät olisivat puhuneet ja tuoneet hyvää oloa myös heille. Eri vuodenaikoina metsät näyttävät erilaisilta. Ainoastaan liukkailla kevättalven keleillä metsään meno ilman lumikenkiä arveluttaa. Kevään tultua pitemmälle lintujen laulu kuulostaa parhaalta juuri metsissä. Metsä on uusiutuva luonnonvara, mutta sekin kaipaa suojelua!

 

Maarit Seppelin

Metsämuisto: Hiihtoreissu kuutamoisessa metsässä

Kuva Pertti Oittinen

Synnyin viisikymmenluvulla keskelle metsiä, peltoja ja järviä, maaseudulle Keski-Suomeen. Siellä vietin ensimmäisen kolmanneksen tähänastisesta elämästäni. Sen jälkeen olen ehtinyt asua jo lähes 40 vuotta täällä pääkaupungissa. Ei kyllä uskoisi! Vaikka elämäni on nyt täällä, on aina elähdyttävää käydä kotiseudulla. Siellä tulee runsaasti muistoja mieleen. Ihmisen väkevimmät muistot ovat kuitenkin lapsuudesta ja nuoruudesta.

Metsään liittyviä muistoja minulla on paljon. Ne ovat kaikki hyviä muistoja. Metsä on minulle turvallinen ja rauhoittava paikka. Isäni oli maanviljelijä. Minä olin hänen apumiehenään lomilla ja myös kun vietin yhden välivuoden lukion jälkeen. Olin isän mukana töissä kotipiirissä, pelloilla ja metsässä sekä verkkoja laskemassa ja kokemassa.

Eräs mieleen nouseva metsämuisto liittyy talveen ja hiihtämiseen. Muisto on kuusikymmenluvulta. Olin luultavasti noin kymmenvuotias. Oli talvi ja ulkona oli tunnelma, jota voisi kutsua jopa taianomaiseksi.  Taivas oli pilvetön ja oli täysikuu. Uusi puhdas lumi oli kuorruttanut kaiken. Kuutamossa pystyi touhuamaan hyvin vaikka auringonvaloa ei ollut enää lainkaan. Ilman kuun valoa ulkona ei pimeän aikaa olisi nähnytkään mitään, paitsi kovin suppeassa pihapiirissä. Maalla ei ollut sellaista hajavaloa, jollainen vallitsee täällä kaupunkitaajamassa aina pimeän aikaan. Kun maalla oli oikeasti pimeää, ei nähnyt edes omaa kättään.

Niin, muistan kun olimme tuolloin hiihtämässä sisarusteni kanssa kuun valossa. Latu kierteli pelloilla ja metsässä. Syvälle metsään se ei kuitenkaan mennyt. Oli mukava pikku pakkanen mutta kylmä ei ollut yhtään. Ei hiihtäessä koskaan kyllä tullutkaan kylmä, muutoin kuin ehkä varpaisiin tai sormiin. Oli mukava katsella taivasta, kun pilviä ei ollut katsojan ja tähtien välissä. Nuoret silmät näkivätkin tuolloin vielä tarkasti. Kyllä niitä tähtiä olikin paljon! Avaruus oli todella kaunis ja ihmeellinen.

Metsässä latu kierteli puiden välistä ja lumisten oksien alitse. Oli täysin hiljaista. Ei siellä maalla pimeän aikana ollut mitään toimintaa ulkona, ainakaan metsässä. Koti tuli aina välillä näkyviin metsän reunasta. Kodin valaistus näytti keltaiselta ja hyvin kotoisalta. Siinä hiihtäessä tuli sellainen tunnelma, jota voinee verrata jonkinlaiseen flow-tilaan. Tuota termiä ei kyllä varmasti ollut vielä keksittykään. Tuntui että kaikki oli hyvin ja kohdallaan. Oli luistava keli ja vauhti tuntui kovalta siellä oksia väistellessä ja puiden varjojen vilistäessä ohi. Ilmakin oli niin ihmeellisen raikasta! Kun lopulta maltoimme lopettaa ulkoilun ja menimme sisälle, oli siellä ensin epämiellyttävän kirkasta. Nälkä oli jo todella kova ja ruoka sitten maistuikin hyvältä.

Seuraavana oli ohjelmassa läksyjen tekemistä. Se ei sitten ollutkaan yhtä kivaa, mutta kyllä ne läksytkin tuli tehtyä, kun oli sellainen kohonnut mieliala päällä.

 

Pertti Oittinen

Metsä minussa: Mieluiten sohvalla löhöten

riitta-t-by-paivi-l

Kuvaaja Päivi Lukkari

Käsi vavisten kaivelen avainta taskupohjalta. On kiire, avaimen on pakko löytyä, on päästävä äkkiä sisään. Tunnen miten joku epämiellyttävä olio liikkuu hiusrajassani ja toinen kutittelee selkäpiitäni. Hirvikärpäsiä, ajattelen ja yritän muistella, levittävätkö ne jotain vaarallista tautia vai ovatko muuten vain inhottavia.

Keplottelen oven auki ja yritän toisella kädellä vetää anorakin vetoketjua auki. Vetoketju jumittuu, kun tempaisen sitä voimakeinoin saadakseni pusakan äkkiä päältäni.

Keskityn saappaisiin. Ne eivät tahdo irrota hikisistä sukista ja kun ne vihdoin putoavat kopsahtaen lattialle, matolle pöllähtää kasa neulasia, sammalta ja joku kuvottavan näköinen kuoriainen. Ei näköjään riitä, että metsässä kulkiessani inisevät itikat, sääsket ja syysvihaiset ampiaiset piinaavat minua, ne tunkevat näköjään vielä kotiinkin.

Kaikkea sitä ihmisellä teettää. Anni oli pyytänyt minua puolukkaretkelle. Ensin olin kieltäytynyt, mutta sitten jostain kumman syystä lupautunut. Metsässä kulkeminen rauhoittaa, hän oli vakuutellut. Palaamme kuin uusina ihmisinä. Ja kaiken kukkuraksi keräämme sieniä ja puolukoita, joista saamme antioksidantteja ja nuorrumme ihan silmissä. Minä hourupää olin lupautunut. Olin ostanut vielä kumisaappaatkin, joita en taatusti toista kertaa käyttäisi.

En jaksa enää taistella vaatteitten kanssa vaan syöksyn kylpyhuoneeseen puolipukeissani. Väännän suihkun niin kuumalle kuin uskallan. Polttavan kuuma vesi piiskaa vaatteitten läpi ihoani ja mietin kuolevatko ötökät ennen kuin ihoni nousee vesikelloille.

Vähitellen helpottaa. Jos ötökät eivät kuolleetkaan, ovat ne todennäköisesti valuneet kuuman veden mukana viemäriin. Seison eteisessä, vesi valuu vaatteistani ja seuraan, miten jalkojeni alle kerääntyvä vesilammikko suurenee.

Olli on kuullut meuhkaamiseni eteisessä. Hän nojaa laiskasti olohuoneen ovenpieleen ja tarkastelee vettävaluvaa olemustani hetken säälivästi. Sanoinhan, etteivät metsäretket sovi sinulle, hän tokaisee ja palaa sitten sohvalle löhöämään.

Kiskon loput märät vaatteet yltäni, heitän ne suihkun alle ja pukeudun kylpytakkiin. Käperryn Ollin kainaloon sohvalle ja huokaan: Tulevaisuudessa television luonto-ohjelmat korvatkoon luonnossa liikkumisemme. Niin on turvallisempaa.

 

Riitta Tenni

Metsä minussa: Rahkasammalta metsässä, hirsien väliin rivettä

soniakaukonenkirjoittajajuhani_001

Kuvaaja Sonia Kaukonen

metsä on minussa tai
minä metsässä
vuorotellen ja päin honkia
alussa oli kylä
ja talo ja isä joka rakensi saunan
sitten tehtiin tupa
hirret vanhasta riihestä

minä opettelin Villen kanssa
riihenkulmalla sanomaan ärrää
ristorenkiriihenperässä
kärrinpyöriätervoomassa
ja pikkuveli syntyi
kuollakseen sitten ennen minua

ja talveksi piti päästä omaan tupaan
keräsin isän ja äidin kanssa sammalia
rahkasammalta metsässä
hirsien väliin rivettä
illan tullessa minä väsyin
halusin kotiin

vanhempani neuvoivat minua
seuraamaan polkua niin pääsen kotiin
ei voi eksyä, kun kulkee aurinkoa kohti
valo sihtasi jo matalalta puiden välistä
niin sitä mentiin pienillä kintuilla
ja onnistuttiin
minusta tuntuu usein kuin vanhempani yhä
rohkaisisivat seuraamaan
omaa polkuani
vaikka ovat jo poissa
ja metsä ja se pieni polku
ovat kasvaneet umpeen

metsän laidassa riukuaidan jälkeen
avartui ojitetut pellot
soisen pajukkoa kasvavan notkon
takana lämpeni naapurin sauna
vilja oli jo tuleentunut
syksymmällä piti päästä omaan
lämpöiseen tupaan

 

Juhani Vierimaa

 

 

 

Metsä minussa: Jäi vain huikea keltainen valo ja runkojen syvä tummuus

Päivi K-Aira.jpg

Kuvaaja Päivi Kahila

Rakastan puita. Niiden vahvuutta, elävyyttä ja kaveruutta, sillä ne antavat ihmisten ja eläinten kiivetä itseään pitkin ja rakentaa pesiä tai nakuttaa koloja. Ihailen niiden oksien ja runkojen ääriviivoja, joilla ne piirtävät itsensä ilmaan. Puu voi peittää yksitoikkoisen betoniseinän rungollaan ja oksiensa ulokkeilla, vahvoilla ja siroilla käsivarsilla, joilla se kurottelee joka suuntaan.

Entä puiden näkymätön elämä maan sisässä! Tai kyky hengittää ilman hiilidioksidia ja auringonvalon energiaa. Puu on täydellinen, huippuunsa viritetty ihmeitä tekevä kokonaisuus.

Puu kykenee olemaan yhteydessä kaikkeen mitä on: maaperän kosteuteen ja ravinteisiin, auringon energiaan ja ilman kaasuihin. Se tuottaa meille happea ja luomansa uudet yhdisteet se kuljettaa juuri sinne missä uutta materiaalia kulloinkin tarvitaan. Se kukkii, kasvattaa silmuja ja lehtiä ja kylväytyy ympäristöönsä. Yhteistyöllä puut hätistävät tuholaisia ja viestivät vaarasta naapureilleen. Samanaikaisesti ne vuosikymmenestä toiseen ovat itsestään selviä paikan haltijoita, kuin aina olisivat olleet siinä juurinensa maahan kytkettyinä, tuulista ja myrskyistä piittaamatta.

Itse emme osaa vastaavaa aikaansaada, osaamme vain hyödyntää tai muokata kasvua, jonka luonto niin taitavasti luo. Silti me saatamme huolettomasti kaataa puun omiin tarkoituksiimme tai ihan vain huviksemme jotain tehdäksemme.

Lapsena Tehtaankadulla kiipesin pihakoivun tukevalle alimmalle oksalle, joka tuntui asettuneen siihen juuri lapsia odottamaan. Paksun hangen ansiosta kiipeäminen oli talvella helppoa. Oksalla kävin istumassa minä ja sisarukseni ja taisi sille kiivetä joku naapurinkin tyttö. Toisella kymmenellä ihailin salskeita suorarunkoisia mäntyjä lähistön hiekkakuopilla, jossa talvisin laskimme mäkeä ja kesäisin poimimme puolukoita kanervien ja variksenmarjojen seasta. Ilta-auringossa punaruskeana hohtava runkojen holvisto teki minuun vaikutuksen. Niiden vihreä neulasto oli jo vetäytymässä hämärään, kun punaiset rungot ilmoittivat, että hetken voit vielä katsoa meitä, mutta pian sinun pitää mennä kotiin.

Aikuisena koin puiden holviston uudestaan, tosin oli syksy ja Tampereen Aleksanterin puiston puut korkealle kurkottavia muhkuraisia vaahteroita, joiden kultaiset lehdet loistivat ylhäällä latvoissa ja alhaalla peittivät maan. Muut värit katosivat, jäi vain huikea keltainen valo ja runkojen syvä tummuus. Tuolloinen kotini sijaitsi aivan metsän vieressä. Sen seinämä oli vain muutaman metrin päässä ikkunastamme ja polku vaskitsan ja näsiän kätkevään vihreyteen alkoi tontin kulmalta.

Helsingin Haagassa sain oman pihapuun. Minä ja kissani emme saaneet silmiämme irti talon vieressä kasvavan valtavan koivun oksanhaarasta, jonne pieni lintu uutterasti kasasi pesän vain parin metrin päähän meistä. Pehmusteeksi se keräsi parveketuoleihin jääneitä kissankarvoja. Linnut hautoivat ahkerasti vuoron perään, mutta orava vei vastakuoriutuneet poikaset, joiden näkemistä olimme niin kovasti odottaneet. Joskus ikkunoista heijastuva valo osui tyhjään surulliseen pesään ja palautti odotuksen mieleeni. Koivun takana tien toisella puolen notkelmassa kasvoi tumma kotimetsä, jonka ilme muuttui vuodenaikojen ja vuorokaudenajan mukaan. Auringon kierto nosti toisinaan esiin pienet harmaarunkoiset haavat kuusien ja mäntyjen joukosta.

Kun kauan sitten vierailin veljeni luona Espoon Kauklahdessa, tartuin piirustuslehtiöön parvekkeella istuessani. Luonnostelin näkymästä piirroksen, jonka nimeksi tulin Metsän laitaa. Samoin Pälkäneen kyläpaikassa silmäni poimivat peltojen takaa puiden rykelmän. Peltoaukean linnunlaulupuut asettuivat kauniisti ryhmään kaukana tarkastelupaikastani. Sain siitä pienen grafiikanlehden, jonka kuuset alkoivat pian muistuttaa italialaisia sypressejä.

Nykyisen kotini pihanäkymä oli tyhjä, kunnes pihatalkoissa istutimme sinne omenapuun. Linnut istuvat sen oksilla. Taas kerran tontin kulmalta lähtee polku metsään. Olenko aina tarkoituksella hakeutunut asumaan kaupungin laidalle, meren ja järven tuulilta suojaavan lämpimän metsän lähelle? Paikkaan, jossa koska tahansa voin kävellä neulasilta tuoksuvien puiden luokse.

 

Aira Saloniemi

Metsä minussa: Villiomenapuu

5-juha-k-elina

Kuvaaja Juha Kauppila

Sen jälkeen kun tapasimme viimeksi ja viimeisen kerran minä menin metsään ja löysin sieltä villiomenapuun. Puu oli vuosikymmenet sitten hylätyn maalaistalon mailla, mutta en osannut kuvitella, että puu olisi joskus ollut hyödyllinen tarhapuu. Että talon emäntä, kuka hän sitten olikin ollut, olisi ravistanut oksia, poiminut pudokkaat ja valmistanut niistä hilloa talven varaksi maakellariin. Että emäntä olisi valikoinut suurimmat ja mehevimmät hedelmät pojilleen ja näiden ahneet hampaat olisivat iskeneet kiinni kuoreen, joka olisi raksahtanut rikki ja hedelmänmehua olisi valunut poikien poskille.

Minä maistoin vihreää omenaa, sen raju, karvas maku tirautti silmiini kyyneleet. Istuin kivelle. Suuri kuusi yritti peittää varjollaan minut ja omenapuun, mutta aika kului, aurinko muutti paikkaa ja varjo siirtyi, puu ja minä lämmittelimme syksymetsän värihehkuisessa valossa. Lepät ja haavat olivat pyrkineet tukahduttamaan omenapuun kasvun vesomalla juurista, mutta turhaan, hedelmäpuu oli ehtinyt kasvaa hoitamatonta taimikkoa kookkaammaksi. Räpyttelin silmistäni veden, söin omenan loppuun ja otin seuraavan. Kolmas omena ei maistunut enää kirpeältä.

Samalla kun pureksin ja nielin minä ymmärsin. Puu puhui minulle. Puu kehotti minua päästämään irti ja aloittamaan uuden matkan. Jos minulla olisi ollut tilaisuus kertoa se sinulle, niin sinäkin olisit ehkä ymmärtänyt. Tai ehkä et, mistä minä tiedän, tunsimme toisemme niin lyhyen aikaa ja kaikki katkesi. Eivät ne hyeenat tienneet, mitä ne oikeasti katkaisivat, kun ne ajoivat minut pois. Meistä ne eivät tienneet ollenkaan ja se on sinun onnesi, koska joudut edelleen kohtaamaan ne arjessa. Minä en maininnut sinulle nimiä, mutta kyllä sinä tiesit, ketkä minut pakottivat pois. Emme me ymmärtäneet sinä ja minä, miksi niin tapahtui enkä minä edelleenkään tajua kaikkea, saati hyväksy. Olin erilainen, kuriton, aivan kuin puu jonka hedelmiä ei ollut tarkoitettu hyötypöytään, kasvattamaan uusia sukupolvia, jatkamaan muuttumattomia perinnäistapoja. Metsäänkään se puu ei kelvannut, mutta se ei piitannut muiden puiden paheksunnasta, vaan jatkoi omapäistä kasvuaan.

Keräsin taskut täyteen omenoita ja lähdin kulkemaan. Ajattelin hyeenoita, jotka saivat mitä halusivat. Mutta enemmän minä ajattelin sinua. Olit lähelläni, vaikka et ollut, maistoit villiomenaa, jonka minä ojensin.

 

Elina Salmivirta

Metsä minussa: Kaarisahametsästäjä

5. Pertti - Annika (1).jpg

Kuvaaja Pertti Oittinen

Minulla on valoisa puoli. Ihailen vanhoja metsiä ja suuria puita. Kammoan avohakkuita. Haluan kulkea metsissä hitaasti ja hiljaa, pysähdellen ja katsellen. Kuuntelen metsän ääniä ja kiipeän kallioille. Talvisin hiihdän.

Kaupunkimetsä käy yhtä hyvin kuin erämaa. Harmistun ainoastaan siitä, jos tapaan metsässä ihmisiä, varsinkin jos he puhuvat kovaan ääneen. Huutamista ja kailottamista en siedä, se on lintujen etuoikeus.

Minulla on pimeä puoli. Mielipuuhaani mökillä on sahaaminen, varsinkin nyt, kun sahassa on uusi, hyvä terä. Kuljen pusikoissa kaarisahan kanssa kuin vaaniva metsästäjä. Kaadan pystyyn kuolleet, lahot ja huonokuntoiset puut, en kauhean suuria sentään.

Kesällä kaadoin ihan hyväkuntoisen tervalepän, koska luulin, että se on laho. Siitä on vieläkin huono omatunto. Ei se puu kuitenkaan hukkaan mennyt, sillä sahasin sen sopivan pituisiksi pätkiksi. Jäi muiden tehtäväksi pilkkoa rungon pätkät klapeiksi.

Olen kasvanut maalla ja katsellut koko ikäni, miten miehet pilkkovat klapeja. Itse en ole sitä taitoa oppinut. Viimeksi kun yritin, minulle sanottiin hetken päästä, että jos kuitenkin menisit sahaamaan. Ehkä näin on parempi: kaarisahalla en voi saada vakavaa vahinkoa aikaan, kirveenisku jalkaan olisi ikävämpi päätös mökkireissulle.

 

Annika Salmenlinna