Metsä minussa: Metsän lumo

Katson olohuoneeni ikkunasta lumista maisemaa. Koivujen ja haapojen ruskeat oksat ovat peittyneet valkean lumivaipan alle kuin kuohkea kermavaahtokuorrutus. Hengitykseni hidastuu ja sykkeeni rauhoittuu. Työasiat häipyvät taka-alalle ja otsaryppyni siliävät. Kaipaan lähemmäs puita. Lähden haistelemaan lumista pakkasilmaa lähimetsääni, jonka syleilyssä rentoudun ja pääsen lähemmäs sisintäni.

Metsäpolku vie alaspäin kohti ojaa, jonka vuolautta seuraan vuodenaikojen mukaan. Osa ojanpätkästä on vapaana jäästä. Vahva virta haluaa kulkea vapaana. Minäkin olen ollut kahleissa, mutta enää en suostu siihen, vaan nautin omasta vapaasta tahdostani.

Polun oikealla puolella on litistynyt puukasa, jonka hidasta maatumista olen seurannut vuosikausia. Metrin korkuinen pino on muuttunut osaksi metsänpohjaa. Lahoavat puut ovat antaneet ravintoa ja suojaa tuhansille pikku ötököille. Minäkin olen lahonnut ja pehmentynyt vuosien saatossa. Kehoni oikuttelee ja maan vetovoima tuntuu voimakkaammalta.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Ylitän kävelytien ja jatkan matkaani metsässä. Kävelen mieluummin omia polkujani kuin tuhansien tallaamia teitä. Kaatunut puu juuret pystyssä. Onko tuuli kaatanut vai juuret väsyneet kannattelemaan pitkää vartta. Muistelen isääni. Hän kuoli 94- vuotiaana. Oli jo pitkään odottanut kuolemaa ja poistumista kärsimysten maasta. Lapsena isäni oli kuin turvallinen ja tuuhea kuusi, jonka suojassa oli hyvä olla.

Kalliossa on hauska ja mielenkiintoinen jääveistos. Osittain jään päälle on jäänyt sammalta ja ruohoa tuomaan väriä kiven pintaan. Miten luonnossa voikaan olla näin kauniita tauluja. Kasvien juuret ovat jään alla ja kasvien latvaosat ovat erossa juuristaan erilaisessa ilmastossa. Minäkin olen ollut joskus irti juuristani, kun olen halunnut esittää jotakuta muuta. Häpesin näyttää maalaisuuttani ja kokemattomuuttani. Nyt koen olevani vahvasti jalat maassa ja osaksi lehmänlannan peitossa ja ylpeä siitä.

Kuva Virpi Peltola

Kallion päällä on avaraa, puita harvemmassa ja autojen äänet kuuluvat vaimeina Vanhalta Turuntieltä. Matalia käkkyrämäntyjä, katajia ja pensaikkoa kasvaa ympärilläni. Kesäisin loikin näillä kallioilla pehmeillä sammalilla kiviä väistellen. Tänne tulen lepuuttamaan hermojani ja tuulettamaan päätäni. Istahdan kaatuneelle puunrungolle rauhoittumaan. Kuuntelen ja haistelen hiljaista metsää. Linnun ääni, koiran haukunta ja puhdas tuoksu elvyttävät minua. Olen yksin ja kuitenkin keskellä isoa kaupunkia. Syvennän hengitystäni ja laitan silmät kiinni. Lapsena oli ihana hiihtää omassa metsässä isän ja äidin tekemiä latuja pitkin. Kolmen kilometrin latu kulki Pässinmäen kautta. Kuinkahan monta ”ukkoa” eli kaatumista silläkin ladulla sain. Ja ”ukko” piti ”tappaa” hiihtämällä sama kohta heti uudestaan. Kerran isosiskoni hermostui, kun hiihdin liian lähelle hänen suksien kantojaan ja iski sauvalla sukseeni. Halkihan se meni. Lumi pursusi hauskasti haaroittuneen suksen läpi.

Jatkan matkaani seuraavalle kalliomuodostelmalle. Pieni suolampi on jäätynyt. Tuossa Saana-tyttöni haluaa aina kokeilla lenkkareiden vedenkestävyyttä. Pehmeällä suolla kävely on jännittävää. Meitä varoitettiin usein lapsena suon vaarallisuudesta. Metsässämme oli suo, jonka ympärillä kasvoi juolukoita ja karpaloita. Mielikuvituksessani loihdin suon silmäkkeeseen eukon, joka saattoi napata jalasta kiinni ja vetää veden syvyyksiin.

Kuva Antti Kauppi

Lähellä asukaspuistoa on alue, jossa on useita kalliosta irronneita isoja kiviä, jotka muodostavat kiehtovan kiipeilypaikan. Kivien alle mahtuisi piiloon tai kivien koloihin voisi tehdä ihanan leikkipaikan. Kuinka monta tuhatta vuotta nämä kivet ovat olleet tässä muodostelmassa? Vahvoja ja muuttumattomia järkäleitä. Tai hyvin hitaasti muovautuvia ja muuntuvia harmaita kiviä. Olenko minä järkähtämätön kivi vai tuulessa heiluva puu? Olen enemmän puun luonteinen ja kaipaan ympärilleni vakautta ja vahvuutta. Onneksi on luonto, jossa voin kokea nämä kaikki ominaisuudet. Olenhan minä osa luontoa. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman.”

 

Leila Luumi, Avainkokemuksista kirjoittaminen -kurssin opiskelija

Mainokset

Metsä minussa: Sananjalkojen prinsessa

Saniaisprinsessa

Maalaus Christina Turtiainen

Salainen polkuni kulkee matalalien pajuvesakkojen välistä. Sitten on hypättävä pienen ojan yli. Vielä on ohitettava nuorten kuusten joukko. Sitten hämärä viileä metsä ottaa minut syliinsä, suojaansa. Kuuntelen sen hiljaisuutta ja rauhaa. Aurinko pilkistelee leveiden tummanvihreiden oksien lomista ja sammal on pehmeää kuin sametti. Jalkani painuu syvälle kosteaan mättääseen. Joskus sateen jälkeen sammalmatto oli niin märkä, että kengät kastuvat.

Hengitän metsän raikasta tuoksua. Siinä on kuusen pihka, kanervien mieto aromi ja pienten metsäkukkien tuoksusinfonia. Puut vartioivat valtakuntaani. Nuo mahtavat paksurunkoiset sotilaat olivat eläneet tässä metsässä kauan, ja kurkottelivat yhä kohti taivasta. Korkeuksistaan ne katsovat alas, ja toivottavat jykevällä hiljaisella olemuksellaan minut tervetulleeksi. Kummarran niille, ojennan käteni vaakasuoraan, ja pyörähtelen tanssiaskelin eteenpäin neulasten peittämällä polulla.

On kuuma kesäpäivä, niin kuuma että linnutkin uinahtelevat puiden oksistossa. Puiden alla on viileää, sillä leveät tiheät oksat ottavat vastaan auringon kuumat säteet. Eivät päästäneet niitä porottamaan metsän pohjaan. Hiivin neulaspolkua eteenpäin, sillä joku saattaa herätä. Kenties eläin, tai joku muu metsän olento.

Valtakuntani muuttui koko ajan. Ei pelkästään vuodenaikojen tai sään takia. Aina jostain oli yön aikana pulpahtanut uusi kasvin alku, tai nupullaan ollut kukka oli avannut terälehtensä. Kukinnan jälkeen kasviin tuli marjoja. Myrskyn jälkeen laho puu oli saanut viimeisen leposijansa metsän pohjalla. Kohta sen paikalle ponnisti sammalmättäästä uusi puun taimi.

Joku seuraa matkaani puiden alla. Joku näkymätön olento. Tiedän että ne ovat ystäviäni. Kaikki nuo ruskeapaitaiset pitkätukkaiset peikot, isot naavahapsiset metsänhaltijat ja keijukaiset, ne jotka tanssivat aina auringon laskiessa kuusen yläoksilla. Keijut ovat kuusten puhdistajia. Ennen auringon laskua ne tarkastavat kuusen oksat ja karkoittavat pois ikävät asukkaat. Elämä noudattaa ikiaikaista tuntematonta kaavaa. Metsässä kaikella oli oma paikkansa ja kaikilla asukkailla tehtävänsä. Tänäänkin on kaikki hyvin. Olenhan minä tämän valtakunnan prinsessa.

Pysähdyn haistelemaan ison kuusen rungosta pullottavaa pihkamöykkyä. Teen siitä pikkuruisen pallon ja työnnän sen taskuuni. Sitten samoilen metsän hiljaisessa vihreässä hämyssä sinne tänne. Ehkä tänään koen jotain ihmeellistä. Joskus onnistuin näkemään ketun puikkelehtimassa kaukana polulla, tai metsämyyrän kipittämässä polun vartta. Kerran näin kyykäärmeen synnyttävän kiukkuisia sisiseviä kiemustelevia poikasia. Silloin juoksin karkuun niiden ulottumattomiin, sillä minulle oli kerrottu että käärmeen puremaan voi kuolla.

Linnani on metsän laidalla. Siellä missä kuusten katveessa kasvaa sananjalkoja. Niitä on vain tuossa tietyssä paikassa. Ne ovat korkeita ja kasvavat tiheässä ryhmässä. Tuoksu on sammaleen ja vanhan märän sukan sekoitus. Lehdet ovat kuin raikasta kirkkaanvihreää pitsiä. Ne kasvavat ylpeinä sammalkodostaan kohti valoa. Kun katsoo tarkasti lehden alapintaa, näkee ruskeita pisteitä. Ne ovat sananjalan lapsosia, jotka aikuistuttuaan lentävät tuulen mukana metsään, putoavat maahan ja alkavat kasvaa.

Ryömin istumaan korkeavartisten jalkojen alle. Sananjalkakatto yllä ja pehmyt sammalmatto alla. Istuin hiljaa linnassani, ja katson miten auringon kultaiset valosiimat välähtelivät kuusten piikkisten oksien lomasta. Jonain harvinaisena hetkenä saatan nähdä keijuja. Niistä joku utelias, lennähtää niin alas että näin sen värikkään harsomaisen vaatteen välähtävän oksan kärjellä. Minut havaittuaan se pelästyi ja lensi ylemmäs.
Alkaa hiukan tuulla ja kuulen jostain kaukaa keijujen laulukuoron. Helisevä musiikki sekoittuu kuusten huminaan. Se tuudittaa ihanaan uneen.

 

Christina Turtiainen