Kontrollifriikit ovat jossakin muualla

Kohtauksen Yöpymispuu harjoitus. Vanhukset uneksivat, metsä elää omaa elämäänsä. Kuva Pauliina Tuomikoski.

”Harjoitellaan esityksen saumakohtia, niitä, joissa esiintyjäryhmät kohtaavat ja vaihtuvat toisiin ja tilanne näyttämöllä muuttuu”, sanoo ohjaaja Ulla Tarvainen.

Hän tiivistää hyvin sen, mistä työväenopiston 14 ryhmän yli 100 hengen yhteisesityksen ensimmäisessä läpikäynnissä on kyse.

Esiintyjät – kolme näyttelijäryhmää, neljä kuoroa, tanssijat, pianistit, huilistit ja videokuvaajat – ovat kukin tahoillaan syyslukukauden aikana työstäneet nyt nähtävää materiaalia. Kirjoittajat, valokuvaajat ja Videoverstas aloittivat materiaalin tuottamisen jo reilu vuosi aiemmin. Nyt katsotaan miten eri ryhmien harjoittelemat esityksen palaset asettuvat kokonaisuudeksi.

 

Vanamo kaipaa metsään. Kuva Pauliina Tuomikoski.

Dramaturgi Katariina Kaarlela on koostanut esityskäsikirjoituksen kirjoittajien novellien, metsämuistojen, runojen ja laulujen pohjalta. Tekstit eivät ole näyttämöllä sellaisenaan, vaan sovitettuna väljäksi tarinaksi, jonka palasissa kirjoittajat löytävät kädenjälkensä kuin tilkkutäkistä. Metsän koskettamat -esitys kulkee kohtauksesta toiseen muutaman alkuperäisteksteistä poimitun päähenkilön kuljettamana.

Ulkoisesti aiheena on metsä. Metsä on meissä ja koskettaa meitä henkilöinä ja kansantaloutena, mutta on esityksen teemoina paljon muutakin.

Mutta palataan Ulla Tarvaisen ohjaamaan ensimmäiseen yhteisharjoitukseen ja esityksen siirtymäkohtiin. Jännitystä on ilmassa. Ensimmäistä kertaa kaikki toistakymmentä ryhmää ovat paikalla. Kirjoittajat katsomassa mitä teksteille näyttämöllä tapahtuu, muut asettumassa näyttämölle omissa rooleissaan.

Miten minä kuorolaisena asetun suhteessa näyttelijöihin? Osallistunko kaikkiin lauluihin vai vuorottelemmeko?

 

Kuva Pertti Oittinen

Ohjaaja asettelee ihmisiä paikoilleen, kokeilee eri vaihtoehtoja ja salamannopeasti tekee ratkaisun: tuo on hyvä, näin tehdään: suonainen kävelee näyttämön poikki diagonaalissa, kuorot ovat muodostaneet hevosenkengän näyttelijöiden ympärille.

Tällä välin sivummalla Liikkeellä-kuoron johtaja Charlotta Hagfors on selvittänyt kolmea kuoroa johtavalle Katja Vepsäläiselle lauluryhmien vuorottelua kohtauksessa numero 25.

”Metsurit aloittavat Bioenergiaa-laulun, luonnonsuojelijat vastaavat ja lopulta isommat ryhmät taustalla päättävät kappaleen.”

Charlotta Hagfors on laatinut kappaleelle rokahtavan melodian pianosäestyksineen.

 

Näyttelijä nykyteatterissa -kurssin metsurit saavat vastaansa Liikkeellä kuoron luonnonsuojelijat. Kuorot tsemppaavat. Kuva Pertti Oittinen.

Esitys muotoutuu kirjoittajien silmissä, mutta kyse ei ole improvisoinnista. Ryhmät ovat harjoitelleet käsikirjoituksen osuutensa etukäteen. Nyt nivotaan osasia yhteen ja harjoitellaan siirtymiä. Vauhdikas kohtaus juuri ennen esityksen väliaikaa lataa odotuksia toiselle puoliajalle.

Mitä väliajan jälkeen tapahtuu on vielä arvoitus. Näemme tuloksen valmiissa esityksessä lauantaina 2. joulukuuta kello 18 Helsingin työväenopiston Metsä-festivaalilla.

Metsän hengitys. Kuva Pauliina Tuomikoski.

Meille teoksen kirjoittajille tämä työväenopiston puolitoistavuotinen Tehdään metsä-kurssi on opettanut kirjoittamisen ohella kärsivällisyyttä.

Epävarmuuden sietämistä olemme toki harjoitelleet muutenkin: kun otat esiin valkoisen paperin ja kynän tai avaat tyhjän näytön tai tapaat uuden ihmisen, valmista polkua ei ole. Vain sana kerrallaan voi edetä. Kirjoitat riville muutamia sanoja ja lauseita ja odotat, mitä ne kutsuvat esiin. Otat askeleen ja katsot mitä tapahtuu seuraavaksi. Se voi yllättää, koska se on uutta.

Kontrollifriikit ovat muualla.

 

Aira Saloniemi


Metsän koskettamat -esitys. Käsikirjoitus Tehdään METSÄ! -kirjoituskurssin opiskelijat Kari Arola, Arja Heiman, Marjatta Kemppainen, Kaisla Löyttyjärvi, Marja Pelli, Liisa Rönnholm, Annika Salmenlinna, Elina Salmivirta, Aira Saloniemi, Riitta Tenni ja Juhani Vierimaa sekä Teatteri Mellari.

Kokonaisuuden ohjaus ja koordinointi Ulla Tarvainen. Esityskäsikirjoitus Katariina Kaarlela. Näyttelijöiden ohjaus Riikka Herva (Näyttelijä nykyteatterissa) ja Ulla Tarvainen (Teatteri Mellari, Taipe), sävellys ja musiikin ohjaus Charlotta Hagfors, kuorojen ohjaus Katja Vepsäläinen, pianistien ohjaus Eeva Lauttamus-Lindberg, huilistien ohjaus Julia Ilomäki ja Satu Vuorio, tanssijoiden ohjaus Jenna Rignell, videot Mikael Leinonen ja Sami Rönkä, valosuunnittelu Jere Kouhia, puvustus Monica Helin, kuvamateriaali Tehdään METSÄ! -valokuvauskurssi, opettaja Lea Kömi.

Lavalla Teatteri Mellari, Näyttelijä nykyteatterissa -kurssi, Silkin laulu, Entisten nuorten kuoro, Promus-kuoro, Liikkeellä-kuoro, Pianon mestarikurssi, I´m pro -tanssi-improvisaation kurssi, Huilu meni metsään -kurssi  ja Teatteritaiteen perusopetuksen opiskelijoita. Lavastuksessa mukana myös Metsän puut- kuvataidekurssi ja Videoverstas.

Esitys Metsä-festivaalilla Helsingin työväenopistolla (Helsinginkatu 26) lauantaina 2.12.2017 kello 18. Kesto noin kaksi tuntia.

Mainokset

Suonaiset Nuuksiossa

Kuva Antti Kauppi.

Lokakuun toisen lauantain aamuna sade on hellittänyt. Onneksi emme olleet täällä edellisenä päivänä. Silloin Nuuksiossa oli ehtinyt sataa ennätykselliset 50 millimetriä eli 50 litraa vettä neliömetrille. Matkalla Helsingin keskustasta Nuuksioon syksyn ruska ei voisi olla värikylläisempi. Pilvipeite rakoilee ja puoleen päivään mennessä aurinko kimaltelee kosteilla lehdillä. Ilma on viileää, syksyn raikasta, helppoa hengittää. Keskipäivällä on jo +13 astetta, mikä vuodenaikaan nähden on ihan kohtuullista.

Emme ole Nuuksiossa oppimassa kallioperästä, kivistä emmekä jääkausista, joiden jälkiin olisi nyt mahdollista perehtyä geologien johdolla. He ovat vallanneet teemapäivänsä tukikohdaksi suon, jota me olimme ennakkoon itse ajatelleet kuvauspaikaksi. Jonkin matkaa Maahisenkierrosta kuljettuamme löydämme sopivan leiripaikan Lakeasuota reunustavilta kalliolta. Paikalla on valokuvaajia ja videokuvaajia kameroineen, opettajia ja kolme kirjoittajaa erilaiseksi suonaiseksi pynttäytyneinä.

Suonaisena Ulla Tarvainen. Kuva Antti Kauppi.

Helsingin työväenopiston teemana on Suomen 100 -juhlavuoden kunniaksi metsä. Sen alla on monenlaista toimintaa. Yhteiset ponnistelut huipentuvat Metsäfestivaaliin 1.-2.12.2017. Valmisteluissa on nyt kiireinen vaihe. Kirjoittajien, kuvittajien, kuvaajien, kuorolaisten, näyttelijöiden, lausujien, lavastajien ja puvustajien yhteisen projekti Metsän koskettamat -esitys on lauantaina 2.12. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettaja Katariina Kaarlela on koonnut ja dramatisoinut käsikirjoituksen Tehdään Metsä! -kirjoituskurssilaisten teksteistä ja esityksen ohjauksesta vastaa teatteriopettaja Ulla Tarvainen. Aikaa esitykseen ei ole enää kahtakaan kuukautta. Kuvaukset täytyy tehdä sulan maan aikana. Talvi lähestyy.

”Jatka eteenpäin, niin näet suuret kuuset, kattona kohoavat oksat. Painaudu karheaa kaarnaa vasten ja kuule, miten puu puhuu, miten kuuntelee.” Suonaisena Kaisla Löyttyjärvi. Kuva Pertti Oittinen.

 

”Suonainen lompsii pitkin metsää, ei kulje polkuja pitkin. Hiukset takertuvat oksiin ja pensaisiin, näyttää siltä kuin nainen vetäisi suota perässään.” Suonaisena Ulla Tarvainen. Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva.

 

”Korppi lentää suon poikki, huutaa krook krook, suonainen vastaa krook krook.” Suonaisena Marjatta Kemppainen. Kuva Pauliina Tuomikoski.

Suo kiertää leiripaikan kalliota kolmelta suunnalta. Kalliota peittävä sammal on sateen jälkeen liukas. Vesi solisee pienessä purossa. Kuvaajat ja suonaiset touhuavat enimmäkseen suolla. Siellä jalat uppoavat märkään turpeeseen. Kuvaajien kengät kastuvat, paljain jaloin kulkiessa suonaisilla ei ole kenkien kastumisesta huolta. Saa kuitenkin varoa, että ei mene liian vetiseen paikkaan, uppoa ja jää kiinni suonsilmän imuun. Drone -kopteri tallentaa videokuvaa ilmasta käsin. Suota kiertävällä polulla vilahtaa silloin tällöin ulkoilijoita. Ehkä he ihmettelevät, mitä täällä on tekeillä.

 

”Jos jatkat matkaa, tulet metsänlaitaan. Mieti silloin tarkkaan, tahdotko lähteä seuraamaan tietä, vai käännytkö takaisin metsään.” Kuva Pauliina Tuomikoski.

Suo. Kolme naista,vanha, keski-ikäinen ja nuori pitkissä hameissa hiukset valloillaan. Talvi, kesä ja syksy. Kuvajaisia vedessä. Sähkötupakalla aikaansaatua usvaa. Vanha nainen tervehtii korppia: krook, krook. Hameen helmoihin tarttuu mutaa, tukkaan risuja ja sammalta, kengät lotisevat.

 

Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva.

Roudareita meillä ei ole, sitä enemmän innostunutta mieltä. Leiripaikalla catering toimii nyyttikestiperiaatteella. Kuppi kahvia tai lämmintä mehua virkistää. Kuvaaminen venähtää pitkälle iltapäivään. Joiltakin syöminen unohtuu kokonaan, kun mielenkiintoiset kuvauksen kohteet vangitsevat huomion. Joidenkin pitää jo kiirehtiä pois. Muutamat kuvaajista eivät malta hellittää, he jäävät vielä etsimään kiinnostavia kohteita. Me kiireisemmät saamme jälkeenpäin ihailla heidän hienoja kuvakulmia, joita he ovat onnistuneet löytämään. Ennen pitkää heilläkin on edessä kotiin paluu. Alkaa sataa. Kamerat on pakattava suojaan sateelta. Suonaisen lähdön kuvaaminen jää vielä toiseen kertaan.

”Suonainen katsoo, kun metsänhenget tanssivat suolla. Ei mene mukaan, ei se ole häntä varten, hän on kiinni ruumiissa, maassa ja materiassa. Mutta hetken hän jaksaa katsoa, sitten on taas jatkettava lompsimista. Metsää, ainakin vielä, riittää kuljettavaksi.” Suonaisena Marjatta Kemppainen. Kuva Pertti Oittinen.

 

Teksti: Marjatta Kemppainen

Kuvatekstien lainaukset Metsän koskettamat -esityskäsikirjoituksestä.

Metsä minussa: Metsän lumo

Katson olohuoneeni ikkunasta lumista maisemaa. Koivujen ja haapojen ruskeat oksat ovat peittyneet valkean lumivaipan alle kuin kuohkea kermavaahtokuorrutus. Hengitykseni hidastuu ja sykkeeni rauhoittuu. Työasiat häipyvät taka-alalle ja otsaryppyni siliävät. Kaipaan lähemmäs puita. Lähden haistelemaan lumista pakkasilmaa lähimetsääni, jonka syleilyssä rentoudun ja pääsen lähemmäs sisintäni.

Metsäpolku vie alaspäin kohti ojaa, jonka vuolautta seuraan vuodenaikojen mukaan. Osa ojanpätkästä on vapaana jäästä. Vahva virta haluaa kulkea vapaana. Minäkin olen ollut kahleissa, mutta enää en suostu siihen, vaan nautin omasta vapaasta tahdostani.

Polun oikealla puolella on litistynyt puukasa, jonka hidasta maatumista olen seurannut vuosikausia. Metrin korkuinen pino on muuttunut osaksi metsänpohjaa. Lahoavat puut ovat antaneet ravintoa ja suojaa tuhansille pikku ötököille. Minäkin olen lahonnut ja pehmentynyt vuosien saatossa. Kehoni oikuttelee ja maan vetovoima tuntuu voimakkaammalta.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Ylitän kävelytien ja jatkan matkaani metsässä. Kävelen mieluummin omia polkujani kuin tuhansien tallaamia teitä. Kaatunut puu juuret pystyssä. Onko tuuli kaatanut vai juuret väsyneet kannattelemaan pitkää vartta. Muistelen isääni. Hän kuoli 94- vuotiaana. Oli jo pitkään odottanut kuolemaa ja poistumista kärsimysten maasta. Lapsena isäni oli kuin turvallinen ja tuuhea kuusi, jonka suojassa oli hyvä olla.

Kalliossa on hauska ja mielenkiintoinen jääveistos. Osittain jään päälle on jäänyt sammalta ja ruohoa tuomaan väriä kiven pintaan. Miten luonnossa voikaan olla näin kauniita tauluja. Kasvien juuret ovat jään alla ja kasvien latvaosat ovat erossa juuristaan erilaisessa ilmastossa. Minäkin olen ollut joskus irti juuristani, kun olen halunnut esittää jotakuta muuta. Häpesin näyttää maalaisuuttani ja kokemattomuuttani. Nyt koen olevani vahvasti jalat maassa ja osaksi lehmänlannan peitossa ja ylpeä siitä.

Kuva Virpi Peltola

Kallion päällä on avaraa, puita harvemmassa ja autojen äänet kuuluvat vaimeina Vanhalta Turuntieltä. Matalia käkkyrämäntyjä, katajia ja pensaikkoa kasvaa ympärilläni. Kesäisin loikin näillä kallioilla pehmeillä sammalilla kiviä väistellen. Tänne tulen lepuuttamaan hermojani ja tuulettamaan päätäni. Istahdan kaatuneelle puunrungolle rauhoittumaan. Kuuntelen ja haistelen hiljaista metsää. Linnun ääni, koiran haukunta ja puhdas tuoksu elvyttävät minua. Olen yksin ja kuitenkin keskellä isoa kaupunkia. Syvennän hengitystäni ja laitan silmät kiinni. Lapsena oli ihana hiihtää omassa metsässä isän ja äidin tekemiä latuja pitkin. Kolmen kilometrin latu kulki Pässinmäen kautta. Kuinkahan monta ”ukkoa” eli kaatumista silläkin ladulla sain. Ja ”ukko” piti ”tappaa” hiihtämällä sama kohta heti uudestaan. Kerran isosiskoni hermostui, kun hiihdin liian lähelle hänen suksien kantojaan ja iski sauvalla sukseeni. Halkihan se meni. Lumi pursusi hauskasti haaroittuneen suksen läpi.

Jatkan matkaani seuraavalle kalliomuodostelmalle. Pieni suolampi on jäätynyt. Tuossa Saana-tyttöni haluaa aina kokeilla lenkkareiden vedenkestävyyttä. Pehmeällä suolla kävely on jännittävää. Meitä varoitettiin usein lapsena suon vaarallisuudesta. Metsässämme oli suo, jonka ympärillä kasvoi juolukoita ja karpaloita. Mielikuvituksessani loihdin suon silmäkkeeseen eukon, joka saattoi napata jalasta kiinni ja vetää veden syvyyksiin.

Kuva Antti Kauppi

Lähellä asukaspuistoa on alue, jossa on useita kalliosta irronneita isoja kiviä, jotka muodostavat kiehtovan kiipeilypaikan. Kivien alle mahtuisi piiloon tai kivien koloihin voisi tehdä ihanan leikkipaikan. Kuinka monta tuhatta vuotta nämä kivet ovat olleet tässä muodostelmassa? Vahvoja ja muuttumattomia järkäleitä. Tai hyvin hitaasti muovautuvia ja muuntuvia harmaita kiviä. Olenko minä järkähtämätön kivi vai tuulessa heiluva puu? Olen enemmän puun luonteinen ja kaipaan ympärilleni vakautta ja vahvuutta. Onneksi on luonto, jossa voin kokea nämä kaikki ominaisuudet. Olenhan minä osa luontoa. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman.”

 

Leila Luumi, Avainkokemuksista kirjoittaminen -kurssin opiskelija

Metsämuisto: Puut

Kuusen paikka oli keittiön ikkunan takana. Siellä se seisoi ylväänä, tuuheat oksat melkein ikkunaa koskettaen. Oksat keinuivat hiljaa tuulessa tai olivat vaiti liikkumatta, kuin jotakin odottaen. Kovassa tuulessa ne yltyivät hurjaan tanssiin. Kuusi varjosti keittiötä ja teki siitä kodikkaan. Varjot leikkivät ihmisten kasvoilla, ilmeet pehmenivät ja teräviltä sanoilta taittui kärki. Äidin mielestä kuusi oli synkkä ja teki keittiöstä pimeän.

Kuusen alaoksien alla oli viileä piilo kesän kuumina päivinä. Siellä hämärässä tuoksuivat pihka ja neulaset. Kuusi ei koskaan luopunut neulasistaan, vaikka sen ystävä, koivu, pudotti lehtensä joka syksy ja kasvatti uudet kevään tullen.

Koivu oli talon päädyssä, lastenkamarin ikkunan takana. Siellä se kuiskaili kesäöinä salaisuuksia avoimesta ikkunasta ja saatteli lapset uneen. Sateen jälkeen, jos ikkuna oli auki, se levitti kamariin tuoksuaan, joka lehahti vastaan, kun avasi oven. Kuusi ja koivu pitivät huolta toisistaan. Ne lähettivät viestejä ja ravinteita toisilleen juuristonsa kautta.

Kuva Sonia Kaukonen

Metsä ja sen puut olivat kauempana, kuitenkin näköetäisyydellä koivusta ja kuusesta. Mutta täällä talon pihapiirissä kuusella ja koivulla oli toisensa. Kuka ne oli tuonut, ei ollut tiedossa. Arveltiin, että talon ensimmäiset asukkaat joskus 1800-luvun puolivälissä. Oli täällä muitakin puita, jaloja lehtipuita, isän istuttamia. Taimet hän oli kantanut repussaan, rajan takaa, sodasta palatessaan.

Puut ja ihmiset elivät vuosia yhdessä, jokaisella oli paikkansa. Mutta sitten tapahtui jotakin. Eräänä päivänä, kun tulin koulusta kotiin, näin isän pihalla moottorisaha kädessä. Hän ei katsonutkaan minuun päin, vaikka varmasti näki minut. Menin sisälle taloon ja avasin oven keittiöön. Keittiö näytti vieraalta. Kodikkuus oli poissa, se oli alaston ja kylmä. Valo tunki ikkunasta kovana ja kaiken paljastavana. Isä oli kaatanut kuusen.

Seisoin ja katselin tyhjää kohtaa ikkunan takana. Kuusi makasi maassa pitkin pituuttaan. Jäljellä oli suuri vaalea kanto. Se, mitä isä oli tehnyt, ei voinut olla oikein. Pahinta oli tajuta, että tapahtunutta ei voi enää perua. Tuuli kierteli taloa kummastellen, kun kuusi ei enää vastannut sen tanssiinkutsuun.

Kuva Virpi Peltola

Kuusen kaataminen oli ollut isälle vaikea asia, ymmärsin jälkeenpäin. Puut olivat hänelle tärkeitä. Hän oli puistaan ylpeä ja esitteli niitä aina vieraille, varsinkin istuttamiaan lehtipuita. Isä ei ole ollut näkemässä puitaan viiteenkymmeneen vuoteen. Mutta hänestä ne yhä muistuttavat.

Koivulla ei ollut enää kaveria. Jalot lehtipuut olivat kauempana omassa seurassaan. Pitkään se yritti pitää kaadetun ystävänsä kantoa hengissä lähettämällä siihen ravinteita. Koivu on jo vanhus, rungossaan eletyn elämän rosoiset jäljet. Taloa ei enää ole, pian ei koivuakaan. Kohta kukaan ei muista, että siellä, järven rannalla oli kerran talo ja talon lähellä ystävykset, kuusi ja koivu.

 

Tellervo Pietiläinen