Suonaiset Nuuksiossa

Kuva Antti Kauppi.

Lokakuun toisen lauantain aamuna sade on hellittänyt. Onneksi emme olleet täällä edellisenä päivänä. Silloin Nuuksiossa oli ehtinyt sataa ennätykselliset 50 millimetriä eli 50 litraa vettä neliömetrille. Matkalla Helsingin keskustasta Nuuksioon syksyn ruska ei voisi olla värikylläisempi. Pilvipeite rakoilee ja puoleen päivään mennessä aurinko kimaltelee kosteilla lehdillä. Ilma on viileää, syksyn raikasta, helppoa hengittää. Keskipäivällä on jo +13 astetta, mikä vuodenaikaan nähden on ihan kohtuullista.

Emme ole Nuuksiossa oppimassa kallioperästä, kivistä emmekä jääkausista, joiden jälkiin olisi nyt mahdollista perehtyä geologien johdolla. He ovat vallanneet teemapäivänsä tukikohdaksi suon, jota me olimme ennakkoon itse ajatelleet kuvauspaikaksi. Jonkin matkaa Maahisenkierrosta kuljettuamme löydämme sopivan leiripaikan Lakeasuota reunustavilta kalliolta. Paikalla on valokuvaajia ja videokuvaajia kameroineen, opettajia ja kolme kirjoittajaa erilaiseksi suonaiseksi pynttäytyneinä.

Suonaisena Ulla Tarvainen. Kuva Antti Kauppi.

Helsingin työväenopiston teemana on Suomen 100 -juhlavuoden kunniaksi metsä. Sen alla on monenlaista toimintaa. Yhteiset ponnistelut huipentuvat Metsäfestivaaliin 1.-2.12.2017. Valmisteluissa on nyt kiireinen vaihe. Kirjoittajien, kuvittajien, kuvaajien, kuorolaisten, näyttelijöiden, lausujien, lavastajien ja puvustajien yhteisen projekti Metsän koskettamat -esitys on lauantaina 2.12. Kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettaja Katariina Kaarlela on koonnut ja dramatisoinut käsikirjoituksen Tehdään Metsä! -kirjoituskurssilaisten teksteistä ja esityksen ohjauksesta vastaa teatteriopettaja Ulla Tarvainen. Aikaa esitykseen ei ole enää kahtakaan kuukautta. Kuvaukset täytyy tehdä sulan maan aikana. Talvi lähestyy.

”Jatka eteenpäin, niin näet suuret kuuset, kattona kohoavat oksat. Painaudu karheaa kaarnaa vasten ja kuule, miten puu puhuu, miten kuuntelee.” Suonaisena Kaisla Löyttyjärvi. Kuva Pertti Oittinen.

 

”Suonainen lompsii pitkin metsää, ei kulje polkuja pitkin. Hiukset takertuvat oksiin ja pensaisiin, näyttää siltä kuin nainen vetäisi suota perässään.” Suonaisena Ulla Tarvainen. Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva.

 

”Korppi lentää suon poikki, huutaa krook krook, suonainen vastaa krook krook.” Suonaisena Marjatta Kemppainen. Kuva Pauliina Tuomikoski.

Suo kiertää leiripaikan kalliota kolmelta suunnalta. Kalliota peittävä sammal on sateen jälkeen liukas. Vesi solisee pienessä purossa. Kuvaajat ja suonaiset touhuavat enimmäkseen suolla. Siellä jalat uppoavat märkään turpeeseen. Kuvaajien kengät kastuvat, paljain jaloin kulkiessa suonaisilla ei ole kenkien kastumisesta huolta. Saa kuitenkin varoa, että ei mene liian vetiseen paikkaan, uppoa ja jää kiinni suonsilmän imuun. Drone -kopteri tallentaa videokuvaa ilmasta käsin. Suota kiertävällä polulla vilahtaa silloin tällöin ulkoilijoita. Ehkä he ihmettelevät, mitä täällä on tekeillä.

 

”Jos jatkat matkaa, tulet metsänlaitaan. Mieti silloin tarkkaan, tahdotko lähteä seuraamaan tietä, vai käännytkö takaisin metsään.” Kuva Pauliina Tuomikoski.

Suo. Kolme naista,vanha, keski-ikäinen ja nuori pitkissä hameissa hiukset valloillaan. Talvi, kesä ja syksy. Kuvajaisia vedessä. Sähkötupakalla aikaansaatua usvaa. Vanha nainen tervehtii korppia: krook, krook. Hameen helmoihin tarttuu mutaa, tukkaan risuja ja sammalta, kengät lotisevat.

 

Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva.

Roudareita meillä ei ole, sitä enemmän innostunutta mieltä. Leiripaikalla catering toimii nyyttikestiperiaatteella. Kuppi kahvia tai lämmintä mehua virkistää. Kuvaaminen venähtää pitkälle iltapäivään. Joiltakin syöminen unohtuu kokonaan, kun mielenkiintoiset kuvauksen kohteet vangitsevat huomion. Joidenkin pitää jo kiirehtiä pois. Muutamat kuvaajista eivät malta hellittää, he jäävät vielä etsimään kiinnostavia kohteita. Me kiireisemmät saamme jälkeenpäin ihailla heidän hienoja kuvakulmia, joita he ovat onnistuneet löytämään. Ennen pitkää heilläkin on edessä kotiin paluu. Alkaa sataa. Kamerat on pakattava suojaan sateelta. Suonaisen lähdön kuvaaminen jää vielä toiseen kertaan.

”Suonainen katsoo, kun metsänhenget tanssivat suolla. Ei mene mukaan, ei se ole häntä varten, hän on kiinni ruumiissa, maassa ja materiassa. Mutta hetken hän jaksaa katsoa, sitten on taas jatkettava lompsimista. Metsää, ainakin vielä, riittää kuljettavaksi.” Suonaisena Marjatta Kemppainen. Kuva Pertti Oittinen.

 

Teksti: Marjatta Kemppainen

Kuvatekstien lainaukset Metsän koskettamat -esityskäsikirjoituksestä.

Mainokset

Metsämuisto: Hiihtoreissu kuutamoisessa metsässä

Kuva Pertti Oittinen

Synnyin viisikymmenluvulla keskelle metsiä, peltoja ja järviä, maaseudulle Keski-Suomeen. Siellä vietin ensimmäisen kolmanneksen tähänastisesta elämästäni. Sen jälkeen olen ehtinyt asua jo lähes 40 vuotta täällä pääkaupungissa. Ei kyllä uskoisi! Vaikka elämäni on nyt täällä, on aina elähdyttävää käydä kotiseudulla. Siellä tulee runsaasti muistoja mieleen. Ihmisen väkevimmät muistot ovat kuitenkin lapsuudesta ja nuoruudesta.

Metsään liittyviä muistoja minulla on paljon. Ne ovat kaikki hyviä muistoja. Metsä on minulle turvallinen ja rauhoittava paikka. Isäni oli maanviljelijä. Minä olin hänen apumiehenään lomilla ja myös kun vietin yhden välivuoden lukion jälkeen. Olin isän mukana töissä kotipiirissä, pelloilla ja metsässä sekä verkkoja laskemassa ja kokemassa.

Eräs mieleen nouseva metsämuisto liittyy talveen ja hiihtämiseen. Muisto on kuusikymmenluvulta. Olin luultavasti noin kymmenvuotias. Oli talvi ja ulkona oli tunnelma, jota voisi kutsua jopa taianomaiseksi.  Taivas oli pilvetön ja oli täysikuu. Uusi puhdas lumi oli kuorruttanut kaiken. Kuutamossa pystyi touhuamaan hyvin vaikka auringonvaloa ei ollut enää lainkaan. Ilman kuun valoa ulkona ei pimeän aikaa olisi nähnytkään mitään, paitsi kovin suppeassa pihapiirissä. Maalla ei ollut sellaista hajavaloa, jollainen vallitsee täällä kaupunkitaajamassa aina pimeän aikaan. Kun maalla oli oikeasti pimeää, ei nähnyt edes omaa kättään.

Niin, muistan kun olimme tuolloin hiihtämässä sisarusteni kanssa kuun valossa. Latu kierteli pelloilla ja metsässä. Syvälle metsään se ei kuitenkaan mennyt. Oli mukava pikku pakkanen mutta kylmä ei ollut yhtään. Ei hiihtäessä koskaan kyllä tullutkaan kylmä, muutoin kuin ehkä varpaisiin tai sormiin. Oli mukava katsella taivasta, kun pilviä ei ollut katsojan ja tähtien välissä. Nuoret silmät näkivätkin tuolloin vielä tarkasti. Kyllä niitä tähtiä olikin paljon! Avaruus oli todella kaunis ja ihmeellinen.

Metsässä latu kierteli puiden välistä ja lumisten oksien alitse. Oli täysin hiljaista. Ei siellä maalla pimeän aikana ollut mitään toimintaa ulkona, ainakaan metsässä. Koti tuli aina välillä näkyviin metsän reunasta. Kodin valaistus näytti keltaiselta ja hyvin kotoisalta. Siinä hiihtäessä tuli sellainen tunnelma, jota voinee verrata jonkinlaiseen flow-tilaan. Tuota termiä ei kyllä varmasti ollut vielä keksittykään. Tuntui että kaikki oli hyvin ja kohdallaan. Oli luistava keli ja vauhti tuntui kovalta siellä oksia väistellessä ja puiden varjojen vilistäessä ohi. Ilmakin oli niin ihmeellisen raikasta! Kun lopulta maltoimme lopettaa ulkoilun ja menimme sisälle, oli siellä ensin epämiellyttävän kirkasta. Nälkä oli jo todella kova ja ruoka sitten maistuikin hyvältä.

Seuraavana oli ohjelmassa läksyjen tekemistä. Se ei sitten ollutkaan yhtä kivaa, mutta kyllä ne läksytkin tuli tehtyä, kun oli sellainen kohonnut mieliala päällä.

 

Pertti Oittinen

Metsä minussa: Mieluiten sohvalla löhöten

riitta-t-by-paivi-l

Kuvaaja Päivi Lukkari

Käsi vavisten kaivelen avainta taskupohjalta. On kiire, avaimen on pakko löytyä, on päästävä äkkiä sisään. Tunnen miten joku epämiellyttävä olio liikkuu hiusrajassani ja toinen kutittelee selkäpiitäni. Hirvikärpäsiä, ajattelen ja yritän muistella, levittävätkö ne jotain vaarallista tautia vai ovatko muuten vain inhottavia.

Keplottelen oven auki ja yritän toisella kädellä vetää anorakin vetoketjua auki. Vetoketju jumittuu, kun tempaisen sitä voimakeinoin saadakseni pusakan äkkiä päältäni.

Keskityn saappaisiin. Ne eivät tahdo irrota hikisistä sukista ja kun ne vihdoin putoavat kopsahtaen lattialle, matolle pöllähtää kasa neulasia, sammalta ja joku kuvottavan näköinen kuoriainen. Ei näköjään riitä, että metsässä kulkiessani inisevät itikat, sääsket ja syysvihaiset ampiaiset piinaavat minua, ne tunkevat näköjään vielä kotiinkin.

Kaikkea sitä ihmisellä teettää. Anni oli pyytänyt minua puolukkaretkelle. Ensin olin kieltäytynyt, mutta sitten jostain kumman syystä lupautunut. Metsässä kulkeminen rauhoittaa, hän oli vakuutellut. Palaamme kuin uusina ihmisinä. Ja kaiken kukkuraksi keräämme sieniä ja puolukoita, joista saamme antioksidantteja ja nuorrumme ihan silmissä. Minä hourupää olin lupautunut. Olin ostanut vielä kumisaappaatkin, joita en taatusti toista kertaa käyttäisi.

En jaksa enää taistella vaatteitten kanssa vaan syöksyn kylpyhuoneeseen puolipukeissani. Väännän suihkun niin kuumalle kuin uskallan. Polttavan kuuma vesi piiskaa vaatteitten läpi ihoani ja mietin kuolevatko ötökät ennen kuin ihoni nousee vesikelloille.

Vähitellen helpottaa. Jos ötökät eivät kuolleetkaan, ovat ne todennäköisesti valuneet kuuman veden mukana viemäriin. Seison eteisessä, vesi valuu vaatteistani ja seuraan, miten jalkojeni alle kerääntyvä vesilammikko suurenee.

Olli on kuullut meuhkaamiseni eteisessä. Hän nojaa laiskasti olohuoneen ovenpieleen ja tarkastelee vettävaluvaa olemustani hetken säälivästi. Sanoinhan, etteivät metsäretket sovi sinulle, hän tokaisee ja palaa sitten sohvalle löhöämään.

Kiskon loput märät vaatteet yltäni, heitän ne suihkun alle ja pukeudun kylpytakkiin. Käperryn Ollin kainaloon sohvalle ja huokaan: Tulevaisuudessa television luonto-ohjelmat korvatkoon luonnossa liikkumisemme. Niin on turvallisempaa.

 

Riitta Tenni

Metsä minussa: Rahkasammalta metsässä, hirsien väliin rivettä

soniakaukonenkirjoittajajuhani_001

Kuvaaja Sonia Kaukonen

metsä on minussa tai
minä metsässä
vuorotellen ja päin honkia
alussa oli kylä
ja talo ja isä joka rakensi saunan
sitten tehtiin tupa
hirret vanhasta riihestä

minä opettelin Villen kanssa
riihenkulmalla sanomaan ärrää
ristorenkiriihenperässä
kärrinpyöriätervoomassa
ja pikkuveli syntyi
kuollakseen sitten ennen minua

ja talveksi piti päästä omaan tupaan
keräsin isän ja äidin kanssa sammalia
rahkasammalta metsässä
hirsien väliin rivettä
illan tullessa minä väsyin
halusin kotiin

vanhempani neuvoivat minua
seuraamaan polkua niin pääsen kotiin
ei voi eksyä, kun kulkee aurinkoa kohti
valo sihtasi jo matalalta puiden välistä
niin sitä mentiin pienillä kintuilla
ja onnistuttiin
minusta tuntuu usein kuin vanhempani yhä
rohkaisisivat seuraamaan
omaa polkuani
vaikka ovat jo poissa
ja metsä ja se pieni polku
ovat kasvaneet umpeen

metsän laidassa riukuaidan jälkeen
avartui ojitetut pellot
soisen pajukkoa kasvavan notkon
takana lämpeni naapurin sauna
vilja oli jo tuleentunut
syksymmällä piti päästä omaan
lämpöiseen tupaan

 

Juhani Vierimaa

 

 

 

Metsä minussa: Jäi vain huikea keltainen valo ja runkojen syvä tummuus

Päivi K-Aira.jpg

Kuvaaja Päivi Kahila

Rakastan puita. Niiden vahvuutta, elävyyttä ja kaveruutta, sillä ne antavat ihmisten ja eläinten kiivetä itseään pitkin ja rakentaa pesiä tai nakuttaa koloja. Ihailen niiden oksien ja runkojen ääriviivoja, joilla ne piirtävät itsensä ilmaan. Puu voi peittää yksitoikkoisen betoniseinän rungollaan ja oksiensa ulokkeilla, vahvoilla ja siroilla käsivarsilla, joilla se kurottelee joka suuntaan.

Entä puiden näkymätön elämä maan sisässä! Tai kyky hengittää ilman hiilidioksidia ja auringonvalon energiaa. Puu on täydellinen, huippuunsa viritetty ihmeitä tekevä kokonaisuus.

Puu kykenee olemaan yhteydessä kaikkeen mitä on: maaperän kosteuteen ja ravinteisiin, auringon energiaan ja ilman kaasuihin. Se tuottaa meille happea ja luomansa uudet yhdisteet se kuljettaa juuri sinne missä uutta materiaalia kulloinkin tarvitaan. Se kukkii, kasvattaa silmuja ja lehtiä ja kylväytyy ympäristöönsä. Yhteistyöllä puut hätistävät tuholaisia ja viestivät vaarasta naapureilleen. Samanaikaisesti ne vuosikymmenestä toiseen ovat itsestään selviä paikan haltijoita, kuin aina olisivat olleet siinä juurinensa maahan kytkettyinä, tuulista ja myrskyistä piittaamatta.

Itse emme osaa vastaavaa aikaansaada, osaamme vain hyödyntää tai muokata kasvua, jonka luonto niin taitavasti luo. Silti me saatamme huolettomasti kaataa puun omiin tarkoituksiimme tai ihan vain huviksemme jotain tehdäksemme.

Lapsena Tehtaankadulla kiipesin pihakoivun tukevalle alimmalle oksalle, joka tuntui asettuneen siihen juuri lapsia odottamaan. Paksun hangen ansiosta kiipeäminen oli talvella helppoa. Oksalla kävin istumassa minä ja sisarukseni ja taisi sille kiivetä joku naapurinkin tyttö. Toisella kymmenellä ihailin salskeita suorarunkoisia mäntyjä lähistön hiekkakuopilla, jossa talvisin laskimme mäkeä ja kesäisin poimimme puolukoita kanervien ja variksenmarjojen seasta. Ilta-auringossa punaruskeana hohtava runkojen holvisto teki minuun vaikutuksen. Niiden vihreä neulasto oli jo vetäytymässä hämärään, kun punaiset rungot ilmoittivat, että hetken voit vielä katsoa meitä, mutta pian sinun pitää mennä kotiin.

Aikuisena koin puiden holviston uudestaan, tosin oli syksy ja Tampereen Aleksanterin puiston puut korkealle kurkottavia muhkuraisia vaahteroita, joiden kultaiset lehdet loistivat ylhäällä latvoissa ja alhaalla peittivät maan. Muut värit katosivat, jäi vain huikea keltainen valo ja runkojen syvä tummuus. Tuolloinen kotini sijaitsi aivan metsän vieressä. Sen seinämä oli vain muutaman metrin päässä ikkunastamme ja polku vaskitsan ja näsiän kätkevään vihreyteen alkoi tontin kulmalta.

Helsingin Haagassa sain oman pihapuun. Minä ja kissani emme saaneet silmiämme irti talon vieressä kasvavan valtavan koivun oksanhaarasta, jonne pieni lintu uutterasti kasasi pesän vain parin metrin päähän meistä. Pehmusteeksi se keräsi parveketuoleihin jääneitä kissankarvoja. Linnut hautoivat ahkerasti vuoron perään, mutta orava vei vastakuoriutuneet poikaset, joiden näkemistä olimme niin kovasti odottaneet. Joskus ikkunoista heijastuva valo osui tyhjään surulliseen pesään ja palautti odotuksen mieleeni. Koivun takana tien toisella puolen notkelmassa kasvoi tumma kotimetsä, jonka ilme muuttui vuodenaikojen ja vuorokaudenajan mukaan. Auringon kierto nosti toisinaan esiin pienet harmaarunkoiset haavat kuusien ja mäntyjen joukosta.

Kun kauan sitten vierailin veljeni luona Espoon Kauklahdessa, tartuin piirustuslehtiöön parvekkeella istuessani. Luonnostelin näkymästä piirroksen, jonka nimeksi tulin Metsän laitaa. Samoin Pälkäneen kyläpaikassa silmäni poimivat peltojen takaa puiden rykelmän. Peltoaukean linnunlaulupuut asettuivat kauniisti ryhmään kaukana tarkastelupaikastani. Sain siitä pienen grafiikanlehden, jonka kuuset alkoivat pian muistuttaa italialaisia sypressejä.

Nykyisen kotini pihanäkymä oli tyhjä, kunnes pihatalkoissa istutimme sinne omenapuun. Linnut istuvat sen oksilla. Taas kerran tontin kulmalta lähtee polku metsään. Olenko aina tarkoituksella hakeutunut asumaan kaupungin laidalle, meren ja järven tuulilta suojaavan lämpimän metsän lähelle? Paikkaan, jossa koska tahansa voin kävellä neulasilta tuoksuvien puiden luokse.

 

Aira Saloniemi

Metsä minussa: Villiomenapuu

5-juha-k-elina

Kuvaaja Juha Kauppila

Sen jälkeen kun tapasimme viimeksi ja viimeisen kerran minä menin metsään ja löysin sieltä villiomenapuun. Puu oli vuosikymmenet sitten hylätyn maalaistalon mailla, mutta en osannut kuvitella, että puu olisi joskus ollut hyödyllinen tarhapuu. Että talon emäntä, kuka hän sitten olikin ollut, olisi ravistanut oksia, poiminut pudokkaat ja valmistanut niistä hilloa talven varaksi maakellariin. Että emäntä olisi valikoinut suurimmat ja mehevimmät hedelmät pojilleen ja näiden ahneet hampaat olisivat iskeneet kiinni kuoreen, joka olisi raksahtanut rikki ja hedelmänmehua olisi valunut poikien poskille.

Minä maistoin vihreää omenaa, sen raju, karvas maku tirautti silmiini kyyneleet. Istuin kivelle. Suuri kuusi yritti peittää varjollaan minut ja omenapuun, mutta aika kului, aurinko muutti paikkaa ja varjo siirtyi, puu ja minä lämmittelimme syksymetsän värihehkuisessa valossa. Lepät ja haavat olivat pyrkineet tukahduttamaan omenapuun kasvun vesomalla juurista, mutta turhaan, hedelmäpuu oli ehtinyt kasvaa hoitamatonta taimikkoa kookkaammaksi. Räpyttelin silmistäni veden, söin omenan loppuun ja otin seuraavan. Kolmas omena ei maistunut enää kirpeältä.

Samalla kun pureksin ja nielin minä ymmärsin. Puu puhui minulle. Puu kehotti minua päästämään irti ja aloittamaan uuden matkan. Jos minulla olisi ollut tilaisuus kertoa se sinulle, niin sinäkin olisit ehkä ymmärtänyt. Tai ehkä et, mistä minä tiedän, tunsimme toisemme niin lyhyen aikaa ja kaikki katkesi. Eivät ne hyeenat tienneet, mitä ne oikeasti katkaisivat, kun ne ajoivat minut pois. Meistä ne eivät tienneet ollenkaan ja se on sinun onnesi, koska joudut edelleen kohtaamaan ne arjessa. Minä en maininnut sinulle nimiä, mutta kyllä sinä tiesit, ketkä minut pakottivat pois. Emme me ymmärtäneet sinä ja minä, miksi niin tapahtui enkä minä edelleenkään tajua kaikkea, saati hyväksy. Olin erilainen, kuriton, aivan kuin puu jonka hedelmiä ei ollut tarkoitettu hyötypöytään, kasvattamaan uusia sukupolvia, jatkamaan muuttumattomia perinnäistapoja. Metsäänkään se puu ei kelvannut, mutta se ei piitannut muiden puiden paheksunnasta, vaan jatkoi omapäistä kasvuaan.

Keräsin taskut täyteen omenoita ja lähdin kulkemaan. Ajattelin hyeenoita, jotka saivat mitä halusivat. Mutta enemmän minä ajattelin sinua. Olit lähelläni, vaikka et ollut, maistoit villiomenaa, jonka minä ojensin.

 

Elina Salmivirta

Metsä minussa: Kaarisahametsästäjä

5. Pertti - Annika (1).jpg

Kuvaaja Pertti Oittinen

Minulla on valoisa puoli. Ihailen vanhoja metsiä ja suuria puita. Kammoan avohakkuita. Haluan kulkea metsissä hitaasti ja hiljaa, pysähdellen ja katsellen. Kuuntelen metsän ääniä ja kiipeän kallioille. Talvisin hiihdän.

Kaupunkimetsä käy yhtä hyvin kuin erämaa. Harmistun ainoastaan siitä, jos tapaan metsässä ihmisiä, varsinkin jos he puhuvat kovaan ääneen. Huutamista ja kailottamista en siedä, se on lintujen etuoikeus.

Minulla on pimeä puoli. Mielipuuhaani mökillä on sahaaminen, varsinkin nyt, kun sahassa on uusi, hyvä terä. Kuljen pusikoissa kaarisahan kanssa kuin vaaniva metsästäjä. Kaadan pystyyn kuolleet, lahot ja huonokuntoiset puut, en kauhean suuria sentään.

Kesällä kaadoin ihan hyväkuntoisen tervalepän, koska luulin, että se on laho. Siitä on vieläkin huono omatunto. Ei se puu kuitenkaan hukkaan mennyt, sillä sahasin sen sopivan pituisiksi pätkiksi. Jäi muiden tehtäväksi pilkkoa rungon pätkät klapeiksi.

Olen kasvanut maalla ja katsellut koko ikäni, miten miehet pilkkovat klapeja. Itse en ole sitä taitoa oppinut. Viimeksi kun yritin, minulle sanottiin hetken päästä, että jos kuitenkin menisit sahaamaan. Ehkä näin on parempi: kaarisahalla en voi saada vakavaa vahinkoa aikaan, kirveenisku jalkaan olisi ikävämpi päätös mökkireissulle.

 

Annika Salmenlinna

Metsä minussa: Mikä puu olen? Ylväs mänty? Vai kuusen suojeleva olemus?

2d-liisa-by-markot-game-of-thrones

Kuvaaja Marko Tomperi

Jämsän metsän kauneus, suuruus ja pelottavuus tulevat mieleeni, kun vaellan metsässä ja varon eksymästä. Seuraan ilmansuuntia, aurinkoa. En mene enää yksin vieraaseen metsään, siihen vaikuttaa ikäni. Kunnioitan metsää kuten merta.

Kesällä asun metsässä, mökillä. Aistin puiden läheisyyden. Kuuntelen näkymättömän tuulen havinaa oksilla. Metsän eläimet ovat lähellä. Kukkien tuoksu. Kävelen metsässä polkuja pitkin. Metsä rentouttaa, saa unohtumaan huolet, hymyilemään. Liikkuminen kallioisessa metsässä pitää kuntoa yllä. Se on tärkeää minulle. Omatoimisuus säilyy.

Kerään metsästä ravintoa. Keväällä kuusen kerkkiä, yrttiteeksi kuivaan vadelman ja mustikan lehtiä, nokkosta. Juhannussaunassa tuoksuu vihta. Kesällä ja syksyllä kerään metsävadelmia, mustikoita, puolukoita ja sieniä.

Ainoa asia, mitä inhoan, pelkään ja vihaan, on kaikkialla, ruohossa ja mustikan varvuissa väijyvät punkit. Poistan itsestäni useita punkkeja kesän aikana. Välillä joudun syömään kovan antibioottikuurin ja silti pelkään, jos sittenkin salakavalasti sairastun borreoloosiin. Siro kauris on täynnä punkkeja ja se viihtyy metsässämme, pihallamme.

Lapsena en käynyt metsässä, tai kävin vain harvoin. Kodin vieressä kasvoi pieni metsätilkku, josta ei löytynyt sieniä eikä mustikoita. En ainakaan muista. Savipeltoja riitti, joille hirvet kerääntyivät syömään kauraa.

Työskentelin 1970-luvulla viisi vuotta Kelan autoklinikassa ja kiersimme koko Suomen.
Vapaa-ajat työporukkamme vietti paljon metsissä samoillen. Muistan Pohjois-Karjalan mahtavat tattimetsät, Kainuun ja Jämsän korvasienet, Pohjanmaan puolukat, Lapin hillat, kantarelleja kaikkialla. Teimme ikimuistoisia retkiä yhdessä hiljaisille soille, synkkiin kuusimetsiin tai kipusimme kivikkoiselle tunturin laelle ja näimme ruskan väriloiston. Opin nauttimaan luonnosta, tekemään pitkiä vaellusretkiä. Vaellusmatkoilla olen tutustunut myös Ranskan ja Irlannin metsiin. Toisenlaisiin.

Mikä puu olen? Ylväs mänty? Vai kuusen suojeleva olemus? Pimenevässä illassa sen pelottava synkkyys? Kenties katajan kauneus ja sitkeys, sen marjojen aromi hirvipaistin kastikkeessa?

Liisa Rönnholm

Metsä minussa: Seikkailu kiertyy kuin karkkinauha mökin ympärille

5. Leena LN - Kaisla.JPG

Kuvaaja Leena Laurikainen-Nuorteva

1.

Hengitän raskaasti
Suonsilmä minussa pulppuaa viimeisiä saattohoitojaan.
Syvyyteen kallioperän ruhjeeseen hakeutunut eksynyt.
Pohjaveteni virtaa kaikilla mantereilla,
mannerlaattojen taitekohta hiertää ikäväni verille

Lähtösi jätti minut
kuin kaivoon hukkuneen päästäisen.
Saastutit minut

Koivut kiertävät minut kaukaa.
Kylillä puhutaan

Magman kuumentamana me nousimme.
Valtameren pohjan musta savuttaja.
Vulgaarinen vulkaaninen kuumuus rakasti.
Onkaloni olivat täydet sinusta.

Lähdit.
Suolinukkassani on palaamattomien askeleidesi painaumat.
Yö ei noussut eikä laskenut.
Se seurasi minua kuin vanha ystävä.
Minussa pimeni.
Vedin itseni sikiöön,
löytymättömäksi lähteeksi.

Raavin päälleni sammalta.
Rohtuneet huuleni vain näkyvät.
Haukon niitä kalan suulla
Pulputan hiljaa
Hoitaja löytää minut – ei kukaan muu.
Tietää kolmen kiven suuntamerkin
Sydänkäyräni kartaa korkeuseroja
sitten se on tasainen tyyni järvenpinta.

 

2.

Kihisen kuin männynneulasten karikekerros kaleidoskoopin alla vaihtaen kuviota elämänhalun vaihtoaskeleilla.
Hyppy.
Jalkani ovat liian kevyet korkeuserojen kompastukselle.
Havisen uteliaisuutta kuin syystuulen soittama ksylofoni haavan lehdillä.
Elämä on auki.
Mahla virtaa mahdollisuuksia.
Sikaripunkit röyhyttelevät onnea ihollani syntyneen varpajaisissa.
Ylpeyttä suonissani kuin ikuinen kelohonka kertakäyttöisten joukossa.
Uteliaan onni on kevyt ja arvaamaton kuin sudenkorennon tanssi.
Voima kuin muurahaisen painonnosto
Usko kuin neliapilaseppele jokaiselle elämänjuhlan vieraalle.
Välkkyvät silmät yön pimeydessä kutsuvat ensirakastumisen leikkiin.
Pelko ei asu tuntemattomilla poluilla.
Kuolema ei tartu katiskan ristikkoon.
6-0 selvitän ikuisuuden kysymykset.
Gepardin on turha yrittää.
Olen jo kaukana.
Tahallani eksynyt.

 

3.

Vaarin kantapäillä asuu turva kun lähdemme retkelle peräkanaa
Pieni ja iso askel
Metsän kukkaro
Minulla on koko viikkoraha taskussa

Vaarin tarinoissa viidenpennin karkit
Metsän yllätyspussi

Seikkailua on harkittu tarkkaan koko viikko
Katinkulta kimaltelee mielessä
Mummon kivikova toffeerakkaus

Minä pompin kuin poksahteleva karkkijauhe
kintereillä on pysyttävä
Pikku karhu ja Iso karhu

Rosvo Rudolf maalaa suurta seikkailua hitain sanakääntein
Minä kuvittelen tasangot ja seeprat

Seikkailu kiertyy kuin karkkinauha
mökin ympärille.

Minä ja Vaari
Vaari ja minä
Kaisla Löyttyjärvi

Metsä minussa: Talvitien pohjat häviä­vät, polut kasvavat umpeen

virpi-marjatta

Kuvaaja Virpi Peltola

Lapsena metsä oli turvallinen paikka, paitsi jos eksyi liian lähelle Kaakkurinlammen hyllyvää rantaa. Sinne olisi voinut vajota ja kadota jälkiä jättämättä. Sanottiin, että pieni lampi oli pohjaton. Niin syvää oli vaikea kuvitella. Kerran olimme pikkuveljeni kanssa nukahtaneet kesken matkan metsätien viereen mättäälle, josta isä meidät löysi. Minä olin neljä ja Matti kolmevuotias.

Minusta oli mukava poimia puolukoita. Tausojan Lyyli-täti antoi minulle palkaksi omenan, kun kol­men litran hinkki oli täynnä puolukoita ja palasin kotiin Tausojan kautta. Kerran löysin niin ison korvasienen hakkuuaukealta, että se täytti koko pienen nahkakassini. Sodan jälleenrakennuksen maksamiseksi metsää lakosi ja korvasie­niä riitti. Äiti teki niistä usein kastiketta. Mustikkametsästä en päästänyt pienempiä si­saruksiani pois ennen kuin kaikki astiat olivat täynnä. Isä kehuikin, että jos meillä ei olisi Marjattaa, saisimme olla talvella marjatta. Keväällä suolta löytyi vielä hyvänmakuisia karpaloita.

Susia vastaan otin puukon mukaan koulumatkalle, kun huhuttiin niitä olevan liikkeellä. Karhut tuli­vat toisinaan lapsuuteni uniin, vaikka moni ei niihin törmännyt kasvokkain. Kainuun saloilla oli karhuillekin tilaa, kun karjaa ei enää laidunnettu metsässä kuten aiemmin. Iltaisin huhuili huuhkaja.

Pojat rakensivat metsään havumajoja, joissa yöpyivät. Vähitellen neulaset kuitenkin rus­kettuivat ja varisivat. Seuraavaksi kesäksi piti rakentaa uusi maja. Siellä sitten kerroimme tarinoita käärmeistä, jotka kiepissä pyörivät eteenpäin. Emme kovin usein nähneet käärmeitä, joskus ranta­käärmeen Kylmänpuron rannalla Lahdenperässä ja Rantokalliolla kyyn. Kevään vihreydessä keijutkin tanssivat kulleroiden ympärillä.

Olen nähnyt monenlaisia metsiä: aarniometsiä, synkkiä kuusikoita, korpia, soistuneita rämeitä ja oji­tettuja soita, joissa puut sinnittelevät eivätkä muuraimet enää kuki. Koivikoita. Toisista muistan yk­sityiskohdatkin. Se on sikäli petollista tietoa, että metsä muuttuu koko ajan. Talvitien pohjat häviä­vät, polut kasvavat umpeen. Vain ikimetsä, joka on tullut kasvunsa päähän, säilyy suurin piir­tein sa­manlaisena päättöhakkuuseen saakka. Isot siirtolohkareet näyttävät aivan toiselta avohakkuun autiu­dessa kuin sammaloituneena peikkojen asumuksena synkässä kuusikossa. Hakkuut ovat vie­neet mi­nulta monta kantarelli-, suppilovahvero- ja tattipaikkaa. Sienirihmastot joutuvat ko­ville, kun emo­puut on hakattu pois. Pystyvätköhän ne lainkaan säilymään elossa, kun hakattu maa altistuu kuivuu­delle ja paahteelle? Maastokin muuttuu kulkukelvottomaksi risukoksi. Sitten sinne maaperästä riippuen pureutuvat vuorollaan maitohorsmat, metsälauhat, va­tukot, puolukat, musti­kat, haavan vesat ja pajut istutuslaikkujen lomaan. Koneella tehdyt laikut ovat arpia maan pinnalla.

Metsä on antanut puuta kotien rakentamiseen ja lämmittämiseen, tervan polttoon ja teollisuudelle raaka-aineita. Lehti­puiden oksista tehdyt kerput olivat ennen eläinten talvirehua. Kesällä karja lai­dunsi metsässä ja toi maitoa ja lihaa ihmisille ja lantaa pellon höysteeksi. Minä olen saanut palkkaa metsän istutuk­sesta, kylvämisestä, vesomisesta, raivaamisesta ja kulotuksesta. Isoja puita en ole kaatanut. Käpyjen ke­räämisestä 1950-luvulla ansaitsin jonkin markan, kun isä oli kaatanut mäntyjä. Joskus kiipesim­me nuoriin mäntyihin käpyjä poimimaan, mutta se oli hankalampaa. Äiti säilytti porkkanoita talvel­la rahkasammalessa. Meidän vanha pirtti oli riivattu sammalilla. Pettua oli isäni maistanut vaih­tamalla sitä oikeaan rukiiseen. Isän sodan aikana polttaman tervahaudan pohjaa tut­kimme, kun et­simme aholla mansikoita. Koivuvastat rentouttivat väsyneitä lihaksia saunan löy­lyssä.

Jakomäessä on metsikkö, jota laitapuolen miesten kuulin keskenään jutellessaan kutsuvan temppe­liksi, kun bussissa ajoimme siitä ohi kolmekymmentä vuotta sitten. Auringon kilo leikki kauniin kangasmaaston pronssikylkisten mäntyjen pylväsmäisissä rungoissa.

Metsän väkeen kuuluvat luonnottaret, päivättäret, kuuttaret, keijukaiset, sinipiiat ja metsän neitsyet ovat ikinuoria ja kauniita. Vanha nainen voisi samaistua vain lovettareen, noitaan tai menninkäi­seen, mikäli ei tyytyisi jäämään kokonaan syrjään ja unohdukseen. Tässä nyt kuitenkin olen ja ih­mettelen, ehkä hivenen mustasukkaisena voimieni vähetessä. En ole valmis vielä pois heitettäväksi ennen palaamista luonnon kiertokulkuun ja väistymistä nuorten tieltä. Tarina ei ole vielä lopussa.

Marjatta Kemppainen