Maalaus Christina Turtiainen
Salainen polkuni kulkee matalalien pajuvesakkojen välistä. Sitten on hypättävä pienen ojan yli. Vielä on ohitettava nuorten kuusten joukko. Sitten hämärä viileä metsä ottaa minut syliinsä, suojaansa. Kuuntelen sen hiljaisuutta ja rauhaa. Aurinko pilkistelee leveiden tummanvihreiden oksien lomista ja sammal on pehmeää kuin sametti. Jalkani painuu syvälle kosteaan mättääseen. Joskus sateen jälkeen sammalmatto oli niin märkä, että kengät kastuvat.
Hengitän metsän raikasta tuoksua. Siinä on kuusen pihka, kanervien mieto aromi ja pienten metsäkukkien tuoksusinfonia. Puut vartioivat valtakuntaani. Nuo mahtavat paksurunkoiset sotilaat olivat eläneet tässä metsässä kauan, ja kurkottelivat yhä kohti taivasta. Korkeuksistaan ne katsovat alas, ja toivottavat jykevällä hiljaisella olemuksellaan minut tervetulleeksi. Kummarran niille, ojennan käteni vaakasuoraan, ja pyörähtelen tanssiaskelin eteenpäin neulasten peittämällä polulla.
On kuuma kesäpäivä, niin kuuma että linnutkin uinahtelevat puiden oksistossa. Puiden alla on viileää, sillä leveät tiheät oksat ottavat vastaan auringon kuumat säteet. Eivät päästäneet niitä porottamaan metsän pohjaan. Hiivin neulaspolkua eteenpäin, sillä joku saattaa herätä. Kenties eläin, tai joku muu metsän olento.
Valtakuntani muuttui koko ajan. Ei pelkästään vuodenaikojen tai sään takia. Aina jostain oli yön aikana pulpahtanut uusi kasvin alku, tai nupullaan ollut kukka oli avannut terälehtensä. Kukinnan jälkeen kasviin tuli marjoja. Myrskyn jälkeen laho puu oli saanut viimeisen leposijansa metsän pohjalla. Kohta sen paikalle ponnisti sammalmättäästä uusi puun taimi.
Joku seuraa matkaani puiden alla. Joku näkymätön olento. Tiedän että ne ovat ystäviäni. Kaikki nuo ruskeapaitaiset pitkätukkaiset peikot, isot naavahapsiset metsänhaltijat ja keijukaiset, ne jotka tanssivat aina auringon laskiessa kuusen yläoksilla. Keijut ovat kuusten puhdistajia. Ennen auringon laskua ne tarkastavat kuusen oksat ja karkoittavat pois ikävät asukkaat. Elämä noudattaa ikiaikaista tuntematonta kaavaa. Metsässä kaikella oli oma paikkansa ja kaikilla asukkailla tehtävänsä. Tänäänkin on kaikki hyvin. Olenhan minä tämän valtakunnan prinsessa.
Pysähdyn haistelemaan ison kuusen rungosta pullottavaa pihkamöykkyä. Teen siitä pikkuruisen pallon ja työnnän sen taskuuni. Sitten samoilen metsän hiljaisessa vihreässä hämyssä sinne tänne. Ehkä tänään koen jotain ihmeellistä. Joskus onnistuin näkemään ketun puikkelehtimassa kaukana polulla, tai metsämyyrän kipittämässä polun vartta. Kerran näin kyykäärmeen synnyttävän kiukkuisia sisiseviä kiemustelevia poikasia. Silloin juoksin karkuun niiden ulottumattomiin, sillä minulle oli kerrottu että käärmeen puremaan voi kuolla.
Linnani on metsän laidalla. Siellä missä kuusten katveessa kasvaa sananjalkoja. Niitä on vain tuossa tietyssä paikassa. Ne ovat korkeita ja kasvavat tiheässä ryhmässä. Tuoksu on sammaleen ja vanhan märän sukan sekoitus. Lehdet ovat kuin raikasta kirkkaanvihreää pitsiä. Ne kasvavat ylpeinä sammalkodostaan kohti valoa. Kun katsoo tarkasti lehden alapintaa, näkee ruskeita pisteitä. Ne ovat sananjalan lapsosia, jotka aikuistuttuaan lentävät tuulen mukana metsään, putoavat maahan ja alkavat kasvaa.
Ryömin istumaan korkeavartisten jalkojen alle. Sananjalkakatto yllä ja pehmyt sammalmatto alla. Istuin hiljaa linnassani, ja katson miten auringon kultaiset valosiimat välähtelivät kuusten piikkisten oksien lomasta. Jonain harvinaisena hetkenä saatan nähdä keijuja. Niistä joku utelias, lennähtää niin alas että näin sen värikkään harsomaisen vaatteen välähtävän oksan kärjellä. Minut havaittuaan se pelästyi ja lensi ylemmäs.
Alkaa hiukan tuulla ja kuulen jostain kaukaa keijujen laulukuoron. Helisevä musiikki sekoittuu kuusten huminaan. Se tuudittaa ihanaan uneen.
Christina Turtiainen
METSÄ MEISSÄ 