Kuva Leena Laurikainen-Nuorteva
Ajauduin syksyllä 2016 puolivahingossa työväenopiston kirjoituskurssille ”Metsä meissä”. Mitä minä siellä teen, ajattelin ensin, kaupunkilaisnainen. Menin kuitenkin, kun ovi oli auki.
En tiedä metsästä mitään, mietin, en avohakkuista enkä pitkospuista, en luontopoluista enkä vaelluksista rinkka selässä. Mustikat ostan torilta. Hyttysistä on muutama muistojälki.
Paitsi taitavia kirjoituskurssilaisia tukena luontomatkalla ovat muiden kurssien osanottajat: valokuvaajat, näyttelijät, laulajat, näppärät tietokoneen käsittelijät.
Yhteisille metsäretkille en pääse; polvet vaivaavat, minusta on äkkiä tullut vanha. Jälkeenpäin katselen retkillä otettuja kuvia: niissä käsi yhtyy käteen. Syksyn värit hehkuvat punaisina, keltaisina, oransseina.
Minustakin otetaan kuva. Piiloudun kotipihalla olevan kuusen suojaan ja toivon, etteivät hiekkalaatikossa lojuvat kirkasväriset lelut näy kuvassa. Myöhemmin huomaan, että silmälasini ovat vinossa, vai kuvittelenko vain. Kuva näyttää vieraalta, kun katselen sitä näyttelytaulussa.
Mielessäni menen kohti metsää, aluksi haparoivin askelin, tarkasti polulla pysyen, sitten syvemmälle, viimein lähes saappaat kurassa. Muistan talven alta paljastuneen maan metsämökillä kauan sitten, näen silmissäni puunrungolla ryömivän kömpelön hyönteisen heräämässä hitaasti kevääseen. Kirjoitan.
Kuva Pauliina Tuomikoski
Annan sanojen lähteä luotani, lentää maailmalle. Jotkut, en tiedä ketkä, ottavat ne vastaan, puhaltavat niihin hengen. Näyttämöltä tunnistan sanoja, jotka tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja oudolla tavalla vierailta. Joku toinen kulkee tallaamaani polkua, haistelee mäntymetsän tuoksua, poimii ohimennen marjan suuhunsa, aistii syksyn kirpeyden iholla. Tunnen yhtä aikaa hämmennystä ja iloa.
Näin minä löysin tieni metsään.
Arja Heiman
METSÄ MEISSÄ 