muisto

Katson olohuoneeni ikkunasta lumista maisemaa. Koivujen ja haapojen ruskeat oksat ovat peittyneet valkean lumivaipan alle kuin kuohkea kermavaahtokuorrutus. Hengitykseni hidastuu ja sykkeeni rauhoittuu. Työasiat häipyvät taka-alalle ja otsaryppyni siliävät. Kaipaan lähemmäs puita. Lähden haistelemaan lumista pakkasilmaa lähimetsääni, jonka syleilyssä rentoudun ja pääsen lähemmäs sisintäni.

Metsäpolku vie alaspäin kohti ojaa, jonka vuolautta seuraan vuodenaikojen mukaan. Osa ojanpätkästä on vapaana jäästä. Vahva virta haluaa kulkea vapaana. Minäkin olen ollut kahleissa, mutta enää en suostu siihen, vaan nautin omasta vapaasta tahdostani.

Polun oikealla puolella on litistynyt puukasa, jonka hidasta maatumista olen seurannut vuosikausia. Metrin korkuinen pino on muuttunut osaksi metsänpohjaa. Lahoavat puut ovat antaneet ravintoa ja suojaa tuhansille pikku ötököille. Minäkin olen lahonnut ja pehmentynyt vuosien saatossa. Kehoni oikuttelee ja maan vetovoima tuntuu voimakkaammalta.

Kuva Pauliina Tuomikoski

Ylitän kävelytien ja jatkan matkaani metsässä. Kävelen mieluummin omia polkujani kuin tuhansien tallaamia teitä. Kaatunut puu juuret pystyssä. Onko tuuli kaatanut vai juuret väsyneet kannattelemaan pitkää vartta. Muistelen isääni. Hän kuoli 94- vuotiaana. Oli jo pitkään odottanut kuolemaa ja poistumista kärsimysten maasta. Lapsena isäni oli kuin turvallinen ja tuuhea kuusi, jonka suojassa oli hyvä olla.

Kalliossa on hauska ja mielenkiintoinen jääveistos. Osittain jään päälle on jäänyt sammalta ja ruohoa tuomaan väriä kiven pintaan. Miten luonnossa voikaan olla näin kauniita tauluja. Kasvien juuret ovat jään alla ja kasvien latvaosat ovat erossa juuristaan erilaisessa ilmastossa. Minäkin olen ollut joskus irti juuristani, kun olen halunnut esittää jotakuta muuta. Häpesin näyttää maalaisuuttani ja kokemattomuuttani. Nyt koen olevani vahvasti jalat maassa ja osaksi lehmänlannan peitossa ja ylpeä siitä.

Kuva Virpi Peltola

Kallion päällä on avaraa, puita harvemmassa ja autojen äänet kuuluvat vaimeina Vanhalta Turuntieltä. Matalia käkkyrämäntyjä, katajia ja pensaikkoa kasvaa ympärilläni. Kesäisin loikin näillä kallioilla pehmeillä sammalilla kiviä väistellen. Tänne tulen lepuuttamaan hermojani ja tuulettamaan päätäni. Istahdan kaatuneelle puunrungolle rauhoittumaan. Kuuntelen ja haistelen hiljaista metsää. Linnun ääni, koiran haukunta ja puhdas tuoksu elvyttävät minua. Olen yksin ja kuitenkin keskellä isoa kaupunkia. Syvennän hengitystäni ja laitan silmät kiinni. Lapsena oli ihana hiihtää omassa metsässä isän ja äidin tekemiä latuja pitkin. Kolmen kilometrin latu kulki Pässinmäen kautta. Kuinkahan monta ”ukkoa” eli kaatumista silläkin ladulla sain. Ja ”ukko” piti ”tappaa” hiihtämällä sama kohta heti uudestaan. Kerran isosiskoni hermostui, kun hiihdin liian lähelle hänen suksien kantojaan ja iski sauvalla sukseeni. Halkihan se meni. Lumi pursusi hauskasti haaroittuneen suksen läpi.

Jatkan matkaani seuraavalle kalliomuodostelmalle. Pieni suolampi on jäätynyt. Tuossa Saana-tyttöni haluaa aina kokeilla lenkkareiden vedenkestävyyttä. Pehmeällä suolla kävely on jännittävää. Meitä varoitettiin usein lapsena suon vaarallisuudesta. Metsässämme oli suo, jonka ympärillä kasvoi juolukoita ja karpaloita. Mielikuvituksessani loihdin suon silmäkkeeseen eukon, joka saattoi napata jalasta kiinni ja vetää veden syvyyksiin.

Kuva Antti Kauppi

Lähellä asukaspuistoa on alue, jossa on useita kalliosta irronneita isoja kiviä, jotka muodostavat kiehtovan kiipeilypaikan. Kivien alle mahtuisi piiloon tai kivien koloihin voisi tehdä ihanan leikkipaikan. Kuinka monta tuhatta vuotta nämä kivet ovat olleet tässä muodostelmassa? Vahvoja ja muuttumattomia järkäleitä. Tai hyvin hitaasti muovautuvia ja muuntuvia harmaita kiviä. Olenko minä järkähtämätön kivi vai tuulessa heiluva puu? Olen enemmän puun luonteinen ja kaipaan ympärilleni vakautta ja vahvuutta. Onneksi on luonto, jossa voin kokea nämä kaikki ominaisuudet. Olenhan minä osa luontoa. ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman.”

Leila Luumi, Avainkokemuksista kirjoittaminen -kurssin opiskelija

Kuusen paikka oli keittiön ikkunan takana. Siellä se seisoi ylväänä, tuuheat oksat melkein ikkunaa koskettaen. Oksat keinuivat hiljaa tuulessa tai olivat vaiti liikkumatta, kuin jotakin odottaen. Kovassa tuulessa ne yltyivät hurjaan tanssiin. Kuusi varjosti keittiötä ja teki siitä kodikkaan. Varjot leikkivät ihmisten kasvoilla, ilmeet pehmenivät ja teräviltä sanoilta taittui kärki. Äidin mielestä kuusi oli synkkä ja teki keittiöstä pimeän.

Kuusen alaoksien alla oli viileä piilo kesän kuumina päivinä. Siellä hämärässä tuoksuivat pihka ja neulaset. Kuusi ei koskaan luopunut neulasistaan, vaikka sen ystävä, koivu, pudotti lehtensä joka syksy ja kasvatti uudet kevään tullen.

Koivu oli talon päädyssä, lastenkamarin ikkunan takana. Siellä se kuiskaili kesäöinä salaisuuksia avoimesta ikkunasta ja saatteli lapset uneen. Sateen jälkeen, jos ikkuna oli auki, se levitti kamariin tuoksuaan, joka lehahti vastaan, kun avasi oven. Kuusi ja koivu pitivät huolta toisistaan. Ne lähettivät viestejä ja ravinteita toisilleen juuristonsa kautta.

Kuva Sonia Kaukonen

Metsä ja sen puut olivat kauempana, kuitenkin näköetäisyydellä koivusta ja kuusesta. Mutta täällä talon pihapiirissä kuusella ja koivulla oli toisensa. Kuka ne oli tuonut, ei ollut tiedossa. Arveltiin, että talon ensimmäiset asukkaat joskus 1800-luvun puolivälissä. Oli täällä muitakin puita, jaloja lehtipuita, isän istuttamia. Taimet hän oli kantanut repussaan, rajan takaa, sodasta palatessaan.

Puut ja ihmiset elivät vuosia yhdessä, jokaisella oli paikkansa. Mutta sitten tapahtui jotakin. Eräänä päivänä, kun tulin koulusta kotiin, näin isän pihalla moottorisaha kädessä. Hän ei katsonutkaan minuun päin, vaikka varmasti näki minut. Menin sisälle taloon ja avasin oven keittiöön. Keittiö näytti vieraalta. Kodikkuus oli poissa, se oli alaston ja kylmä. Valo tunki ikkunasta kovana ja kaiken paljastavana. Isä oli kaatanut kuusen.

Seisoin ja katselin tyhjää kohtaa ikkunan takana. Kuusi makasi maassa pitkin pituuttaan. Jäljellä oli suuri vaalea kanto. Se, mitä isä oli tehnyt, ei voinut olla oikein. Pahinta oli tajuta, että tapahtunutta ei voi enää perua. Tuuli kierteli taloa kummastellen, kun kuusi ei enää vastannut sen tanssiinkutsuun.

Kuva Virpi Peltola

Kuusen kaataminen oli ollut isälle vaikea asia, ymmärsin jälkeenpäin. Puut olivat hänelle tärkeitä. Hän oli puistaan ylpeä ja esitteli niitä aina vieraille, varsinkin istuttamiaan lehtipuita. Isä ei ole ollut näkemässä puitaan viiteenkymmeneen vuoteen. Mutta hänestä ne yhä muistuttavat.

Koivulla ei ollut enää kaveria. Jalot lehtipuut olivat kauempana omassa seurassaan. Pitkään se yritti pitää kaadetun ystävänsä kantoa hengissä lähettämällä siihen ravinteita. Koivu on jo vanhus, rungossaan eletyn elämän rosoiset jäljet. Taloa ei enää ole, pian ei koivuakaan. Kohta kukaan ei muista, että siellä, järven rannalla oli kerran talo ja talon lähellä ystävykset, kuusi ja koivu.

Tellervo Pietiläinen