Metsä minussa: Mikä puu olen? Ylväs mänty? Vai kuusen suojeleva olemus?

Kuvaaja Marko Tomperi

Jämsän metsän kauneus, suuruus ja pelottavuus tulevat mieleeni, kun vaellan metsässä ja varon eksymästä. Seuraan ilmansuuntia, aurinkoa. En mene enää yksin vieraaseen metsään, siihen vaikuttaa ikäni. Kunnioitan metsää kuten merta.

Kesällä asun metsässä, mökillä. Aistin puiden läheisyyden. Kuuntelen näkymättömän tuulen havinaa oksilla. Metsän eläimet ovat lähellä. Kukkien tuoksu. Kävelen metsässä polkuja pitkin. Metsä rentouttaa, saa unohtumaan huolet, hymyilemään. Liikkuminen kallioisessa metsässä pitää kuntoa yllä. Se on tärkeää minulle. Omatoimisuus säilyy.

Kerään metsästä ravintoa. Keväällä kuusen kerkkiä, yrttiteeksi kuivaan vadelman ja mustikan lehtiä, nokkosta. Juhannussaunassa tuoksuu vihta. Kesällä ja syksyllä kerään metsävadelmia, mustikoita, puolukoita ja sieniä.

Ainoa asia, mitä inhoan, pelkään ja vihaan, on kaikkialla, ruohossa ja mustikan varvuissa väijyvät punkit. Poistan itsestäni useita punkkeja kesän aikana. Välillä joudun syömään kovan antibioottikuurin ja silti pelkään, jos sittenkin salakavalasti sairastun borreoloosiin. Siro kauris on täynnä punkkeja ja se viihtyy metsässämme, pihallamme.

Lapsena en käynyt metsässä, tai kävin vain harvoin. Kodin vieressä kasvoi pieni metsätilkku, josta ei löytynyt sieniä eikä mustikoita. En ainakaan muista. Savipeltoja riitti, joille hirvet kerääntyivät syömään kauraa.

Työskentelin 1970-luvulla viisi vuotta Kelan autoklinikassa ja kiersimme koko Suomen.
Vapaa-ajat työporukkamme vietti paljon metsissä samoillen. Muistan Pohjois-Karjalan mahtavat tattimetsät, Kainuun ja Jämsän korvasienet, Pohjanmaan puolukat, Lapin hillat, kantarelleja kaikkialla. Teimme ikimuistoisia retkiä yhdessä hiljaisille soille, synkkiin kuusimetsiin tai kipusimme kivikkoiselle tunturin laelle ja näimme ruskan väriloiston. Opin nauttimaan luonnosta, tekemään pitkiä vaellusretkiä. Vaellusmatkoilla olen tutustunut myös Ranskan ja Irlannin metsiin. Toisenlaisiin.

Mikä puu olen? Ylväs mänty? Vai kuusen suojeleva olemus? Pimenevässä illassa sen pelottava synkkyys? Kenties katajan kauneus ja sitkeys, sen marjojen aromi hirvipaistin kastikkeessa?

Liisa Rönnholm

Metsä minussa: Seikkailu kiertyy kuin karkkinauha mökin ympärille

Kuvaaja Leena Laurikainen-Nuorteva

1.

Hengitän raskaasti
Suonsilmä minussa pulppuaa viimeisiä saattohoitojaan.
Syvyyteen kallioperän ruhjeeseen hakeutunut eksynyt.
Pohjaveteni virtaa kaikilla mantereilla,
mannerlaattojen taitekohta hiertää ikäväni verille

Lähtösi jätti minut
kuin kaivoon hukkuneen päästäisen.
Saastutit minut

Koivut kiertävät minut kaukaa.
Kylillä puhutaan

Magman kuumentamana me nousimme.
Valtameren pohjan musta savuttaja.
Vulgaarinen vulkaaninen kuumuus rakasti.
Onkaloni olivat täydet sinusta.

Lähdit.
Suolinukkassani on palaamattomien askeleidesi painaumat.
Yö ei noussut eikä laskenut.
Se seurasi minua kuin vanha ystävä.
Minussa pimeni.
Vedin itseni sikiöön,
löytymättömäksi lähteeksi.

Raavin päälleni sammalta.
Rohtuneet huuleni vain näkyvät.
Haukon niitä kalan suulla
Pulputan hiljaa
Hoitaja löytää minut – ei kukaan muu.
Tietää kolmen kiven suuntamerkin
Sydänkäyräni kartaa korkeuseroja
sitten se on tasainen tyyni järvenpinta.

 

2.

Kihisen kuin männynneulasten karikekerros kaleidoskoopin alla vaihtaen kuviota elämänhalun vaihtoaskeleilla.
Hyppy.
Jalkani ovat liian kevyet korkeuserojen kompastukselle.
Havisen uteliaisuutta kuin syystuulen soittama ksylofoni haavan lehdillä.
Elämä on auki.
Mahla virtaa mahdollisuuksia.
Sikaripunkit röyhyttelevät onnea ihollani syntyneen varpajaisissa.
Ylpeyttä suonissani kuin ikuinen kelohonka kertakäyttöisten joukossa.
Uteliaan onni on kevyt ja arvaamaton kuin sudenkorennon tanssi.
Voima kuin muurahaisen painonnosto
Usko kuin neliapilaseppele jokaiselle elämänjuhlan vieraalle.
Välkkyvät silmät yön pimeydessä kutsuvat ensirakastumisen leikkiin.
Pelko ei asu tuntemattomilla poluilla.
Kuolema ei tartu katiskan ristikkoon.
6-0 selvitän ikuisuuden kysymykset.
Gepardin on turha yrittää.
Olen jo kaukana.
Tahallani eksynyt.

 

3.

Vaarin kantapäillä asuu turva kun lähdemme retkelle peräkanaa
Pieni ja iso askel
Metsän kukkaro
Minulla on koko viikkoraha taskussa

Vaarin tarinoissa viidenpennin karkit
Metsän yllätyspussi

Seikkailua on harkittu tarkkaan koko viikko
Katinkulta kimaltelee mielessä
Mummon kivikova toffeerakkaus

Minä pompin kuin poksahteleva karkkijauhe
kintereillä on pysyttävä
Pikku karhu ja Iso karhu

Rosvo Rudolf maalaa suurta seikkailua hitain sanakääntein
Minä kuvittelen tasangot ja seeprat

Seikkailu kiertyy kuin karkkinauha
mökin ympärille.

Minä ja Vaari
Vaari ja minä
Kaisla Löyttyjärvi

Metsä minussa: Rannassa männyt, ne kauneimmat

Kuvaaja Antti Kauppi

Tämä se on, sanon, – otan tämän. Edessä suuret ikkunat,  niiden takana mäntymetsä, joka peittää näkyvistä muut talot.  Olen latvojen korkeudella ja näen vain männyt  ja taivasta niin pitkälle kuin jaksan katsoa. Takana ovat vuodet kaupungin keskustassa, missä ikkunasta näkyy toinen ikkuna.

Tämä se on, isäni sanoo monta vuosikymmentä aikaisemmin ja vetäisee nimensä kauppakirjaan, jolla valtion omistama merenrantatontti siirtyy hänen omistukseensa.

Alussa on vain kaksi töyssyistä pyöränjälkeä metsän halki, kuorma-auto ja klubiaskin kanteen piirretty,  sotavuodet silmissä siintänyt unelma. Perillä metsä vielä sateen jälkeen tuoksuvana, taustana hiekkaranta ja auringosta välkkyvä meri. Männyt ovat iskeneet juuret lujasti hiekkaan, vankat oksat ovat  väistäneet tuulta käppyrään. Kuuset ovat vetäytyneet yhteen tontin laidalle.

Nuo kuuset mie kaadan kaikki pois, isä sanoo, -tuovat vain hyttysiä. Männyistä mie säästän kauneimmat,  meren puolelle. Muut kaadan ja vien sahalle.

Isä kaataa kuusikon ja rakentaa oksista intiaanimajan, vie sahalle männyt, kulkee edestakaisin päässä kulmista solmittu nenäliina. Aurinko lämmittää  niskan punaiseksi, käsiin jää pihkasta jäljet.

Mökissä on sauna ja saunakamari. Kun sauna on kerran lämmitetty ja yö valvottu kuumassa kamarissa seinän takana, isä kantaa kiukaan ulos ja tuo kaupungista hellan. Nyt meillä on kaksi huonetta ja veranta. Illalla hyttyset parveilevat verannalla. Isä hakee kaupungista lasit. Sen jälkeen meillä  on kaksi huonetta ja lasiveranta. Ja rannassa männyt, ne kauneimmat, uljaina kohti taivasta.

Juhannuksena otetaan valokuva: istun männynoksaan ripustetussa keinussa.  Äidillä on leveähelmainen, avokaulainen leninki, kaulassa helmet, ja isällä valkoinen kesäpuku. Hän nojailee rennosti mäntyyn, jonka oksat ulottuvat melkein maahan.

Minä olen silloin neljän, veljeni kahden ja sisareni yhden vuoden ikäinen.

Kiinteistönvälittäjä hymyilee. Hän tietää, että tärkeimpiin ostopäätöksiin vaikuttaa usein alitajunta ja että uusi koti valitaan helposti tunteella. Tarvitaan vain jotain tuttua: lämpimän leivän tuoksu keittiöstä, pehmeästi  natiseva parketti jalkojen alla, merelle  aukeava näköala.

Tai mäntymetsä ikkunan takana.

Arja Heiman

Metsä minussa: Rakastettuni, impeni

 

Kuvaaja Pauliina Tuomikoski

Otit helmoihisi minut jääkauden jälkeen, kun tulin kaukaa ravinnon perässä. Syleilit minua lämpimästi kivikaudella ja ruokit riistallasi, marjoillasi, sienilläsi. Sinua, morsiameni, kaskesin, poltin elävältä. Tuhkastasi kasvoi ruis leiväkseni leivottavaksi ja lannoitit maaperäni otolliseksi nauriilleni lihoa.

Sinusta riitelimme patruunan kanssa. Tämä Tukholmasta tullut pohatta kielsi minulta kaskiviljelyn ja halusi, että toimitan sinut hiiliksi hiekkahaudassa kärvennyttynä ruukin tarpeisiin. Ruotsi-Suomen vuorikollegion luvalla ruukinpatruuna kuumensi lämmölläsi miiluissaan järven pohjasta nostetun savisen mönjän. Synnytti järvirautaa. Siitä taottiin silitysrautoja ja paistinpannuja koteihin sekä aseita Krimin sotaan.

Sinun ruumiisi ryöstön tähden hiivin pimeänä lokakuun yönä patruunan ikkunan taakse ja ammuin hänet hirvitorrakollani. Kuoli ennen kuin lääkäri ennätti pitkän hevosmatkan takaa apuun.

Sinä tanssitit ja liehittelit keijuja, maahisia ja haltijoita salaisissa yöllisissä juhlissasi. Minä olin peijaisissa Pasalan talossa. Härkä oli tapettu. Uunista juuri otettuna sen tuoksu sai veden kihoamaan kielelleni. Ahmin höyryävää sonnia ja join salojesi suojelussa tiputtua pontikkaa patruunan luonnollisen kuoleman kunniaksi. Niin tekivät muutkin kruununtilalliset ja torpparit.

Sinusta minä rakensin töllin, torpan, talon, aidanseipäät, ruuhen, veneen ja jalkapuut häpeäpaaluksi kirkon portaille

Sinua rakastin. Istutin Sinut pienenä taimena hiekkarinteeseen. Kasvoit mahtavaksi. Jalkojesi juureen tulivat rivoja puhuvat, känsäkouraiset jätkät, pihkaisissa pussihousuissaan ja kaatoivat sinut röyhkeästi maahan. Raiskasivat Sinut, neitsyeni. Sahasivat määrämittaan. Sitoivat Sinut nipuiksi. Tukkijätkät, Tuonelan lautturit, veisasivat Olavi Virran iskelmiä ja uittivat jäänteesi virtaa alas tehtaalle.  Siellä Sinut puristeltiin pahviksi.

Ohuena, kalpeaksi valkaistuna Sinä tulit tulisen viiran päällä kartonkitehtaan prosessin loppupäähän. Olit vielä lämmin kuin juuri paistettu joulupipari. Tuoksuitkin. Sinut oli pyöritetty rullalle. Kiedoin käärinliinoiksesi rautakiskot, jotta satamien ahtaajat eivät ruhjoisi Sinua.

Jokaisesta kartonkirullasta vuoromestari repäisi näytteen. Tutki sitä. Hyväksyi jalostetun ruumiisi myytäväksi. Piirsi tussillaan alastoman naisen näytepalalle. Heitti pahvin maahan. Reheviä, laihoja, lihavia, isorintaisia, litteätissisiä, isopeppuisia ja lattapyllyisi naisia lojui sikin sokin tulisen prässikoneen höyryttämän tehtaan tylyllä betonilattialla. Yövuoron väsyttämälle äijille se kävi kehityskeskustelusta, eroottisesta ja kiimaisesta.  Siivoojan Huttusen Vienon, kolmen aviottoman lapsen yksinhuoltajan, saivat mestarin piirtämät Goyan Mayat, alastomana rötköttävät naiset, tokaisemaan: ”Hellurei ja pillu ruotsiksi!!!”

Metsäni, Sinun soillasi kurjet ylväästi tepastelivat ja virvatulet syttyivät kuumina hellepäivinä. Sinne ryntäsivät turvefirman metallimammutit. Möyhensivät korven. Ruhjotusta maastasi valui humusta järveeni. Se ruskisti veden ja tappoi vaelluskalani. Metsäni, haluan palavasti Sinua. Vapiset haavanlehtenä, kun samoilen kumpareillasi, sammalmättäilläsi ja poluillasi. Älä pelkää! Olen ystäväsi. Ota minut! Syleilysi antaa levollisen mielen.

Kari Arola